Terveyden vai sairaudenhoitoa?

Häts-hii!! Terveydeksi!

Hoidatko sinä terveyttä vai sairautta? Kuinka moni työelämässä oleva luokittelee olevansa lähestulkoon korvaamaton sairastuessaan? Kuinka moni rämpii työpaikalle vaikka nenä vuotaa, aivastelee ja niiskuttaa? Tai jos on vain vähän lämpöä, kurkkua kaihertaa? Tai vaikka vatsassa pikkaisen kiertää ja on käynyt vasta vain kerran oksentamassa tai viettänyt aamulla tunnin pidempään pöntöllä sisuksiaan tyhjentämässä..?

Jostain kumman syystä työelämässä on vallalla ajatus ettei sairaslomapäivää voi pitää ellei ole pää kainalossa ja täydellisen kykenemätön hoitamaan työtehtäviään. Myönnän sen, olin itse työntekijänä pitkään samanlainen. En halunnut saattaa työkavereita pulaan ilmoittamalla olevani sairas, vaan raahauduin puolikuntoisena töihin ja vieläpä vastustelin siinä vaiheessa kun työkaverit "pakottivat" kotiin lepäämään.

Siirryttyäni täysin yksityisyrittäjäksi on menttaliteettini sairaana työskentelyyn muuttunut radikaalisti. Nyt heti kokiessani elimistössäni vähänkin merkkejä sairauden ensi oireista, siirrän saman tien mahdollisuuksien mukaan päivän töitä niin että voin levätä sen ensimmäisen oireilupäivän. Aina tähän ei ole mahdollisuutta. Joskus se flunssa on minullekin iskenyt niin vauhdilla että aamulla olen lähtenyt päivän puuhiin täysin kunnossa ja päivän mittaan ylleni on vyörynyt infernaalinen flunssa kuumeineen. Silloin olen sen päivän kitunut ja hoitanut hommat joita en ole voinut siirtää, ja tyhjentänyt sitten kalenterin seuraavan päivän osalta kokonaan.

Olen itse todennut, että lyhennän sairauden kestoa viikosta parista tällä tavoin päivään pariin. Toisekseen näin toimiessani en kulje tuolla ihmisten keskuudessa tartuttamassa tautia kaikkiin kenet tapaan. Minulla yksityisyrittäjänä ei ole yksinkertaisesti aikaa ja varaa sairastaa. Siksi mielummin ylläpidän terveyttäni kuin hoidan sairautta.

Aina silloin kun elimistö antaa varoitusmerkkejä sairaudesta, on se myös muistutus siitä että en ole huolehtinut itsestäni täydellä teholla. Se että harrastan liikuntaa lähes päivittäin, syön pääsääntöisesti terveellisesti, huolehdin siitä että elimistöni saa kaipaamansa vitamiinit, mineraalit ja hivenaineet ja pyrin nukkumaan riittävästi. Silti välillä minullakin on stressaavampi jakso tai uppoudun niin innoissani johonkin tekemiseen että unohdan itseni. Jos elimistö tavalla tai toisella ylirasittuu, löytää se ainoan keinon saada huomioni painamalla "paniikkinappulaa" eli puskemalla ulos jonkun sairauden oireen. Onneksi olen opetellut kuuntelemaan elimistöni varoitusmerkkejä, enkä juurikaan enää ajattele että "hoidan vielä tämän ja tuon ja sitten voin sairastaa". Ei, vaan mielummin reagoin oireeseen heti ja annan elimistölle sen kaipaavan lepohetken heti. Silloin tiedän voivani kiihdyttää uudestaan täyteen vauhtiin jo parissa päivässä. Jos syystä tai toisesta joudun väkisin paahtamaan varoitusmerkeistä välittämättä, tiedän joutuvani maksamaan siitä kalliimman hinnan kun elimistö joutuu tekemään enemmän töitä korjatakseen aiheutuneet vauriot.

Mielestäni elimistömme on erittäin fiksusti rakennettu. Oma ikäluokkani varmaankin muistaa 80-luvulla televisiossa tulleen Olipa kerran elämä-piirrossarjan (on tuo kai tullut useampaan otteeseen uusintana sen jälkeen). Muistan kuinka sarjassa esitettiin esimerkiksi valkosolujen toiminta. Kuinka nämä suonistomme "poliisit" partioivat sisuksissamme ja löytäessään sitten tunkeutujan (virus, pöpö) eliminoivat sen. Omassa mielessäni näen elimistössäni parveilevat poliisit ja niiden yrityksen pitää elimistö puhtaana tunkeutujista. Me kaikki tiedämme mitä tapahtuu silloin jos jostain osa-alueesta yhteiskunnasta vähennetään määrärahoja: Hommat yritetään hoitaa yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta pikkuhiljaa on pakko karsia jostain. Joten jos elimistöni kaikki palikat eivät ole tasapainossa ja tunkeutuja pääsee elimistööni, mitä silloin tapahtuu? Määrärahojen puutteesta johtuen poliiseja ei ole riittävästi partioimassa ja koska huomio suunnataan sinne mihin oma toimintani sen käskee, eli työn tekemiseen, sinnittelyyn, pääsevät tunkeutujat tekemään tuhoja ilman että poliisit voisivat koko voimallaan puolustaa elimistöäni. Vasta sitten kun maltan asettua lepäämään, antaa keholle mahdollisuuden suunnata koko huomionsa tunkeutujiin, vasta silloin pääsen paranemaan.

Tästä syystä olen itse valinnut sen että suon itselleni "lorvipäivän" heti kun on vähänkin sellainen olo etten ole täydessä iskussa. Uskoisin tämän tavan tuovan suuremmillekin yrityksille ja yhteiskunnalle säästöjä pidemmällä aikavälillä kun annetaan ihmisten kuunnella kehoaan ja toimia sen parhaaksi. Näin vältettäisiin pitkittyneet sairaslomat, turha stressi ja kiristynyt ilmapiiri työpaikalla. Kun sen sijaan että paheksutaan sitä joka ottaa saikkupäivän sairastumisen alkupuolella paheksuttaisiinkin sitä joka tulee sairaana töihin muita tartuttamaan. Tällä katkeaisivat flunssakierteet, vähenisivät turhat antibioottikuurit ja ihmisten vastustuskyky vahvistuisi. Sitäpaitsi on huomattavasti mieltä piristävämpää pitää itsensä hemmottelupäivä silloin kun on vain vähän poissa parhaasta terästä, sen sijaan että sitten makaa sängyn pohjalla raatona ja kykenemättömänä tekemään yhtään mitään muuta kuin nukkumaan lääketokkurassa.

Ai niin, tällä omalla tavallani hoitaa terveyttä sairauden sijaan on ollut se seuraus että viimeisen vuoden aikana olen ottanut tasan yhden särkylääkkeen, poikkeukselliseen repivään päänsärkyyn. Muuten kaikki "sairastumiseni" on menneet ohi päivässä parissa vitamiinien yliannostuksilla ja lepäilyllä hyvän kirjan tai elokuvien seurassa. Ja tietenkin yksi suunnattoman parantava elementti on sohvalla viereen, lämpöpatteriksi, käpertyvä vinttikoira. <3

Mistä tämä ajatus nyt nousikaan mieleen? No tietenkin siitä että tänään on ollut tuollainen lorviaamu. Aamutreenit jäivät väliin kun herätessä oli hieman sellainen olo että flunssa yrittää kimppuun. Olen viettänyt pitkää rauhallista aamua loikoillen vuoteessa aamuteevetä katsellen, extrafitskut nauttien ja blogia päivitellen. Tänään taidan vain nauttia olostani, aurinkoisesta talvisäästä, hyvästä ruuasta ja ystävien seurasta puhelimitse. Se on ehdottomasti parasta lääkettä.

Terveyttä ylläpitävää päivää kaikille! <3

Uhri vai vastuullinen?

Kesän aikana uutiset ovat jälleen olleet pullollaan tietoja lomautuksista, irtisanomisista ja YT-neuvotteluista. Itse sain aikanaan elämässä muutoksen parempaan juuri yrityksen YT-neuvotteluiden aikaan. En jäänyt miettimään irtisanotaanko minut vai ei, vaan mietin mitä elämässä halusin ja marssin sitten esimiehen luo kertomaan että olen enemmän kuin vapaaehtoinen irtisanottavaksi. Tuolloin itse näin mahdollisuuden siinä että saatoin kokeilla siipiäni, testata toimiko ideani. Ja samalla tiesin että jos tilanne menee mahdottomaksi, pääsisin kyllä koska tahansa työttömyyskortistoon. Mutta miksi jäädä odottamaan sitä??

Kun elämä heittää kohdalle jotakin haastavaa: työpaikanmenetyksen, eron, sairastumisen jne, on se meille aina mahdollisuus valita haluammeko olla uhreja vai ottaa vastuun omasta elämästä. Uhrin aseman valitseva löytää syyllisen ulkopuoleltaan: huono taloustilanne, tyhmä esimies, huonot geenit. Syyllinen on aina joku muu. Uhrin elämä on rankkaa, mutta samalla helppoa. Hän voi tiputtaa hanskat siihen ja kertoa ettei tästä mitään tule kuitenkaan. Ei kannata yrittää mitään, ei ainakaan kokeilla siipiään yrittäjänä sillä senhän kaikki tietävät ettei suomessa yrittäminen kannata. Ei parane ottaa sitä riskiä että joutuu olemaan muutaman viikon työkkärin karanteenissa jos homma ei otakaan tuulta siipien alle. Parempi on jäädä odottamaan jos joku sittenkin kantaisi kultatarjottimella sen työpaikan jossa maksetaan huippupalkkaa siitä että vaivautuu saapumaan työpaikalle. Ja jos sekään ei satu sinä päivänä kiinnostamaan niin ainahan sitä voi hakea sairaslomatodistuksen ja jäädä päiväksi tuijottamaan televisiota..

Onneksi tämä maa ei ole täynnä niitä jotka valitsevat uhrin osan. Jos olisi ei meillä olisi palveluita. Jos jokainen odottaisi saavansa työpaikan ja palkan siitä että näyttää naamansa työpaikalla, ei silloin olisi oikeasti kenelläkään työpaikkaa. Jonkun on otettava se riski ja alettava yrittää. Jonkun on uskallettava poistua turvavyöhykkeeltä jotta muillekin saadaan töitä.

Yrittäjyys ei ole suuri mörkö. Itsestään vastuun ottaminen ei ole paha asia. Pahin mitä voi tapahtua on se että yrittää ja toteaa ettei minusta ole tähän. Silloin se on kokeiltu. Ja jos kokeilun on tehnyt tosissaan, noudattaen niiden ohjeita jotka ovat jo sen tien kulkeneet. Jos tosissaan on tehnyt kaikkensa sen sijaan että istuu kotona murjottamassa ettei tästä mitään tule, silloin voi tyytyväisin mielin todeta ettei yrittäjyys ollut minua varten. Mutta.. Mutta entäs jos sen tekee tosissaan ja huomaakin onnistuvansa? Entäs jos huomaakin ympärillä olevien ihmisten ihastuvan tuotteisiin? Entä jos huomaa itse päivä päivältä kasvavansa yrittäjyyteen, oppivansa uutta, pääsevänsä eroon niistä elämää ja arkea rajoittavista piirteistä itsessään??

Ihminen ei ole muuttumaton. Toiset meistä ovat luonnostaan avoimia ja sosiaalisia, toiset joutuvat opettelemaan sitä. Toiset meistä osaavat lukea kanssaihmisen tunneälyä ja toiset potkivat varpaita kiviin ja lyövät päätä seinään melkoisen monta kertaa ennenkuin oppivat kanssakäymisen muiden kanssa.
Monet niistä jotka tuntevat minut nykyään pitävät minua varmaankin melkoisen avoimena, sosiaalisena ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tulevana. Niin uskoisin nykyään olevanikin. Mutta silloin joskus, urani alussa, olin ujo, hiljainen ja erittäin huonolla itsetunnolla varustettu. Jos minä olen voinut näiden vuosien myötä muuttua, kuka tahansa voi.

Minä en halunnut jäädä uhriksi vaan mielummin päätän itse omasta elämästäni. Miten sen elän ja millaisia tuloksia saan aikaan. Haluaako joku muu kokeilla miten Hopeasiivet kantaa? Heart of Silver Wings-tiimissä on vielä tilaa. Kerron mieluusti miten otat ensimmäisen askeleen...