Olen aina rakastanut hyvää ruokaa. Rakkaimmat muistot lapsuudesta liittyivät niihin hetkiin jolloin kokoonnuttiin sukulaisten kanssa joko joulupöytään tai rapujuhliin. Tai kesällä naapureiden kanssa yhdessä vietetyt grillijuhlat. En muista sitä oliko silloin minulle se ruoka varsinaisesti SE juttu, vai oliko suurempi merkitys sillä että paikalla oli iso joukko rakkaita ihmisiä ja fiilis hyväntuulinen.
Muistan kuitenkin sen että ruoka oli aina hyvää. Isoäitini ruuat olivat herkullisia ja mikäli oikein muistan niin pitkälle myös terveellisiä. Naapuruston grillijuhlien ruoka ei ehkä ollut sitä terveellisintä mutta taatusti herkullisimmasta päästä. Olen lapsesta asti saanut kokea makuelämyksiä maailmalta. Isovanhempani matkustelivat suht paljon ja toivat tullessaan sitten aina paikallisia herkkuja. Moni sellainen makuelämys joka minulle tuo lapsuuden mieleen on sellainen joita tiedän joidenkin lapsuusajan ystävieni kokeneen vasta aikuisella iällä (elleivät sitten vierailleet meillä juuri oikeaan aikaan). Silti olen pitkälle kasvanut perinteisen suomalaisen kotiruuan varassa. Perunalaatikko, karjalanpaisti, makaroonilaatikko, keittoperunat ja makkara- tai jauhelihakastike ovat tuttuakin tutumpia.
Ruuan suhteen olen oppinut myös sen millaisen vaivan vaatii että se peruna sinne ruokapöytään saadaan ja kantanut lukemattomat vesiämpärit, ruokaämpärit ja heinäpaalit elikoiden eteen, jotta sitä lihaakin on pöydässä ollut. Samoin olen soutanut ja huovannut tarpeen mukaan jotta verkot on saatu vesille ja saatu sitten myös ylöskin vedestä. Kalankin otan eteeni mieluiten vielä sätkivänä (tai no jos rehellisiä ollaan niin vastaperattuna). Opin siis pienestä pitäen miten ruoka tuotetaan ja kuinka siitä valmistetaan syömäkelpoista.
Jossain vaiheessa elämä muuttui muka niin hektiseksi ettei ruokailuun ehtinyt tai halunnut kiinnittää huomiota. En niinkään voi sanoa langenneeni pikaruokaan. Siitä piti oirehtiva elimistöni huolen. Hampurilainen on hyvin harvinainen herkku minun lautasellani. Ja yleensä silloinkin voin liki 90% varmuudella varautua siihen että elimistöni, tai lähinnä vatsani esittää protestoivan vastalauseen kipuilun tai turvotuksen muodossa. Einespitsat, valmiit mikroateriat ja helposti ja nopeasti valmistellut puolivalmisteet olivat jossain vaiheessa hitti. Helppoa ja nopeaa? Kyllä. Ravitsevaa ja terveellistä? Ei todellakaan. Ja tietysti opiskelijan budjetti huolehti jossain vaiheessa myös siitä ettei ruoka ollut välttämättä se johon rahaa olisi eniten halunnut käyttää, joten silloin tulivat erittäin tutuksi nuudelit, makarooni, riisi ja kaikki muukin nopeasti ja edullisesti täyttävä ruoka. Huono puolihan oli toki se ettei niiden ravintoarvo ollut mitenkään merkittävä.
Näiden terveen elämän etsimisen vuosieni aikana olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiota siihen mitä lautaselleni laitan. Olen esimerkiksi äärimmäisen huono ravintolassa kävijä. Johtuen aivan siitä yksinkertaisesta syystä että tiedän olevani niin hyvä ruuanlaittaja, että ravintolan tarjoamat makuelämykset ovat usein tuottaneet pettymyksen. Toki positiivisiakin yllätyksiä on vastaan tullut. Ja varsinkin etnisemmät ruuat ovat sellaiset joiden kohdalla voin vielä luottaa ravintolan kokin omaavan enemmän taitoa hyppysissään kuin itselläni on. Toinen syy on se että kun laitan ruuan itse, voin luottaa siihen että sen raaka-aineet ovat sellaiset joita elimistöni sietää.
Kehokuurin jälkeen olen tosin päässyt toteamaan sen ettei elimistöni reagointi olekaan itsestäänselvää, tai sen reagoimattomuus. Mausteet joita aikanaan lääkäri kehoitti välttämään vatsakatarrin kanssa ovat juuri niitä joiden kanssa elimistö tuntuu nykyään voivan erittäin hyvin, eikä negatiivisia reaktioita ilmene. Nykyään käytänkin runsaasti paprikaa, chiliä, valkosipulia, inkivääriä, pippureita ja etikkaa. Eli juuri kaikkea sitä mitä lääkäri aikanaan varoitteli. Kaikki nämä ovat sellaisia jotka tehostavat ruuansulatusta, joten elimistöni polttaa ravinnon tehokkaammin ja saan ruuasta parhaalla tavalla kaikki ravintoaineet irti. Toki käytän runsaasti myös erilaisia yrttejä sekä sitruunamehua sekä todellakin reilusti mm oliiviöljyä, kookosöljyä ja jopa ihan voita. Kauhean vaarallisia ruoka-aineita sanovat jotkut. Tosiasia kuitenkin on että ihminen tarvitsee rasvaa jotta rasvaliukoiset vitamiinit voivat sulahtaa elimistön käytettäviksi. Vastaavasti kehoni tuntuu esittävän vastaväitteitä sellaisille ruoka-aineille joita ennen olen sietänyt ongelmitta, kuten porkkana ja banaani.
Olen viime aikoina karsinut ruokavaliostani jokseenkin täysin valkaistut jauhot, sokerit ja ylipäätään kaiken edes puolivalmisteeksi tehdyn. Lihat hankin ilman marinointia ja kalat tosiaan mieluiten tuoretiskiltä jos ei ole mahdollisuutta kalastaa itse. Kasvikset löytyvät mieluiten kotimaisista, vaikka täytyy myöntää että eräs herkkuni on espanjalainen miniluumutomaatti. Ne ovat makeita ja niiiin herkullisia.
Nyt kun kehoni on puhdistunut kuurin kanssa olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota niihin ruoka-aineisiin joille elimistöni tuntuu reagoivan viiveellä tai johtuen ruoka-aineiden yhdistelmistä. Sain tovi takaperin vinkin testistä jolla verestä voidaan mitata vasta-aineet myös niille ruoka-aineille joille elimistö ei reagoi välittömästi. Onneksi tiedustelulla Helsingistä löytyi paikka jossa testin voi käydä tekemässä, joten nyt mielenkiinnolla odottelen sitä hetkeä kun pääsen testin ottamaan ja varsinkin sitä että saan tulokset. Veikkaanpa että sen jälkeen lautaselle löytyy vain niitä raaka-aineita joiden kanssa elimistöni on ystävä. Sillä sen jälkeen loppuvat ainakin ruuan aiheuttamat selittämättömät reagoinnit, turvotukset ja vatsanväänteet. Sain myös kuulla tämän testin olevan avain onneen niille joille mikään dietti ei muuten ole purrut. Sillä jos elimistöön jatkuvasti laitetaan ruoka-aineita joita elimistö ei siedä, aiheuttaa se päättymättömän tulehdustilan kehossa joka voi sitten osaltaan aiheuttaa myös turvotusta ja ylipainoa..
Pysykää kuulolla, lisätietoa seuraa kunhan olen itse kokemusta rikkaampi.
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Tekeekö työsi sinut onnelliseksi?
Olen viime päivinä saanut kokea upeita onnen hetkiä työni parissa. Olen siinä todellakin etuoikeutetussa asemassa että teen työtä jota rakastan, joka palkitsee ja joka todellakin tuottaa iloa ja onnea niin omaan kuin ympärilläni olevien ihmisten elämään.
Valitettavan moni työskentelee vain kyetäkseen selviytymään päivittäisistä menoista tai rahoittaakseen sen tekemisen mitä rakastaa, eli harrastuksensa. Itselleni työn tärkein elementti on se kuinka suuresti se ruokkii intohimoani. Kun asiakas kertoo siitä, kuinka avullani on kyennyt saavuttamaan jotain sellaista johon uskomisen oli jo jokseenkin haudannut mahdottomana, se sytyttää itselleni kerta toisensa jälkeen vahvemman palon siihen mitä teen. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta jonka elämään olen voinut vaikuttaa positiivisesti. Jokaisesta jonka terveydentila ja mieliala on kohentunut sillä mitä teen. Jokaisesta jonka itseluottamus on parantunut, jokaisesta joka rakastaa peilikuvaansa hitusen enemmän jostakin sellaisesta syystä johon olen voinut vaikuttaa. En riemuitse näistä sen takia että saan kiitosta, vaan riemuitsen siksi että näen, kuulen ja tunnen kuinka paljon paremmin nämä ihmiset voivat ja olen onnellinen heidän jokaisen puolesta. Minulle tämä "sydämen palkka" on työni tärkein asia, toisena on se kasvu ja kehitys mitä itsessäni koen työni myötä ja vasta sen jälkeen tulee se mitä kassaan kilahtaa.
"Työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä."
En muista kuka viisas näin on asian esittänyt, mutta monen kohdalla se pitää paikkansa, valitettavasti. Jokaisessa työssä on omat mahdollisuutensa intohimoon ja rakkauteen sitä kohtaan mitä tekee. Toisinaan puhutaan myös työn palkitsevuudesta, ja moni ajattelee silloin sitä millaisen palkan työstä saa tai kuinka työnantaja huomioi saavutuksista. Todellinen palkitsevuus on kuitenkin sitä että työpäivän päätteeksi ryntäät kotiin intoa puhkuen kertomaan millaisen onnistumisen kokemuksen olet sen päivän aikana saanut. Tämä palkitsevuus tulisi ilmetä ihan joka ikisessä työssä.
Kirjailija Joe Vitalie kertoi eräässä haastattelussa putkimiehestä jonka oli kohdannut hotellissa. Hotellihuoneen viemäri oli tukossa ja paikalle tuli tämä putkimies avaamaan tukosta. Mies oli intohimoinen omaa työtään kohtaan. Hän tunsi sen aikakauden rakennusten viemärit ja tiesi mitkä olivat yleisimmät ongelmat niissä. Putkimiehellä oli kuulemma lapsenomainen innostus perehtyä siihen millainen tukos putkista löytyi ja kaikesta näki että hän oli paras siinä mitä teki. Moni meistä ei rakasta viemäreiden rassaamista, saatamme pitää työtä epämiellyttävänä ja likaisena, emmekä saa siitä mitään tyydytystä (no tietysti sen että viemäri vetää taas). Moni "rööriroope" tekee työtään vain palkan takia, kokematta näitä innostuksen hetkiä. Moni kokee myös sen ettei juuri tästä syystä koe suurta intoa suunnata työmaalle, vaan elää mielummin elämäänsä seuraavaa viikonloppua odottaen, seuraavaa lomaa odottaen. Kuinka onnellinen elämässään voi ollakaan tämä putkimies, sillä hänelle jokainen työpäivä on innostunut seikkailu jonka aikana voi odottaa sitä millainen yllätys seuraavan tukoksen yhteydessä löytyy.
Jos et koe omassa työssäsi samaa innostusta ja intohimoa kuin minä tai tämä putkimies, on sinun ehkä syytä miettiä tekeekö työsi sinut onnelliseksi? Vai onko se vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä? Ellet työskentele intohimoisella alalla, kehoitan käyttämään pienen tovin miettien seuraavia kysymyksiä:
1.Mikä saa sinut innostumaan?
Mieti minkä tekeminen on sellaista että uppoudut siihen täysin, huomaamatta ajan kulumista, tai mistä puhuessa intoudut täydellisesti ja kerrot muille enemmän kuin heitä kiinnostaa tietääkään.
* Mitä tekisit jos saisit lotton päävoiton? Mihin keskittyisit silloin? Mitä tekisit?
* Mistä puhut kavereillesi silloin kun tapaat heidät rentoutumisen merkeissä? Intoiletko lapsistasi, uusista stereoista vai kerrotko viimeisimmästä sukellusmatkastasi?
Joillekin intohimo voi olla laskelmien teko, numeroiden pyörittely ja todennäköisyyksien laskeminen. Joku toinen kokee intohimoa ruuan valmistukseen ja "hifistelee" eksoottisten mausteiden tai sekuntikellon kanssa valmistusaikojen parissa. Joku elää joka hetken kameran linssin läpi jne jne jne. Mieti mikä on se mikä vie sinut mennessään jos vain annat sille mahdollisuuden.
2.Mikä on ollut elämäsi suuri kipupiste, käännekohta?
Mieti mikä on ollut se taakka joka on tuntunut musertavan elämäsi. Mitä teit että sait muutoksen aikaiseksi? Mikä sai sinut muuttamaan asioita? Mitä teit ensimmäiseksi jotta muutos käynnistyi?
Saatamme jumiutua omaan elämäämme vain koska se on tuttua ja turvallista. Jos meillä on elämässä ollut jokin rankka kokemus (sairastuminen, kurja lapsuus, koulukiusaamista tms) ja olemme selvinneet siitä kokemuksesta voittajina, tiedät jo alitajuisesti mitä vaaditaan muutokseen elämässä. Tämän ajatuksen kautta tunnistat myös sen pienen kalvavan tunteen sisuksissa joka kertoo jos et ole onnellinen tämänhetkisessä elämässäsi.
3. Mitä maailma tarvitsee?
Kaikki tietävät mitkä asiat yhteiskunnassa ovat pielessä, mutta harva osaa kertoa miten näitä muutetaan paremmaksi. Onko sinulla ajatuksia siitä miten ratkottaisiin työttömyys, vanhustenhoito, päihdeongelmat. Tai kuinka voisimme hankiutua täysin eroon fossiilisista polttoaineista tai vähentää arkipäivän hiilijalanjälkeä?
Kotisohvan pelle pelottomille on tarvetta ja kysyntää ja silloin kun jaamme ajatuksemme, tietotaitomme ja osaamisemme muille, voi jokainen keskittyä siihen missä on hyvä, mitä rakastaa ja mikä tekee onnelliseksi.
4. Kohtaa pelkosi ja aloita jo!
Moni on miettinyt jo vuosia mitä haluaisi tehdä elämässään, mutta jokin pelko on pidätellyt. Moni miettii, että sitten kun sitä tai tätä teen tämän mitä rakastan. Miksi odottaa? Jos se että odotat sitku-päivää on se jokin joka kantaa sinua elämässä seuraavaan päivään, älä hyvä ihminen odota enään! Voi olla että huomista ei enää tulekaan ja se elämä jota koko ikäsi olet odottanut ei ehdi alkaa ennenkuin kuolet. Kohtaa pelkosi ja tee elämästäsi elämisen arvoinen! Ei odottamalla vaan elämällä. Joe Vitalie sanoo:"Siitä luolasta jota eniten pelkäät löydät suurimman aarteesi!" Eli mene sitä suurinta pelkoasi kohden ja löydät sen mikä on sinulle elämäsi tärkein jalokivi. Jos pelkäät sitä että sinulle sanotaan "Ei!" silloin kun kerrot ideastasi, on sinun tarjottava maailmalle mahdollisuus sanoa sinulle "Ei!". Jos et anna sitä mahdollisuutta, kertoo se ettet ole vienyt unelmaasi eteenpäin. Sinun ei tarvitse suinkaan heittäytyä holtittomaksi ja alkaa tehdä pelkästään asioita joita pelkäät, ei todellakaan. Mutta jos mielessäsi on se jokin asia joka on jarruttanut sinua tekemästä sitä mitä sydämessäsi koet omaksi jutuksesi, anna sille mahdollisuus ja ota se riski että joudut todellakin kasvokkain suurimman pelkosi kanssa. Se pelko on kuitenkin korviesi välissä. Jos et uskalla ottaa riskiä että voit joutua kohtaamaan sen, silloin pelkosi on voittanut sinut. Jos haastat pelkosi kohteen, voi olla että se tulee aina ja ikuisesti pakenemaan sinua, etkä koskaan joudu kohtaamaan sitä pelkäämääsi "Ei!"-vastausta. Ja jos kohtaatkin, saatat huomata ettei se todellisuudessa ollut lainkaan niin pelottava kuin sen mielikuva korviesi välissä.
Minä rakastan työtäni kauneuden ja hyvinvoinnin parissa. Minulle se on suuren intohimon lähde kun näen kuinka ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi paranee hänen löytäessä ratkaisun yhteen elämänsä ongelmakohtaan ja muutoksen edetessä lumipalloefektinä laajemmalle ja laajemmalle. Joskus se ensimmäinen ratkaistu ongelma on ihon epäpuhtaus, joskus energian puute, joskus allergia, joskus osaamattomuus tehdä silmämeikki kuten haluaisi ja joskus ylipaino. Kaikkiin näihin ja lukemattomiin muihin ongelmakohtiin on ratkaisu löytynyt ja kaikista oman elämänsä "rumista ankanpoikasista" on kuoriutunut niin sisäisesti kuin ulkoisesti upeita kaunottaria. Joskus muutos on pienen pieni, joskus koko elämän mullistava, mutta aina yhtä oleellinen ja tärkeä, merkityksellinen juuri sille ihmiselle, juuri siinä elämän tilanteessa. Juuri siksi rakastan työtäni niin suunnattomasti. Ja jos sinä tunnet syvällä sydämessäsi että tämä olisi myös sinun juttusi tällaisena tai joltain osa-alueelta, ota ihmeessä yhteyttä niin kerron kuinka voit lähteä tekemään työksesi tätä mitä minäkin teen.
Valitettavan moni työskentelee vain kyetäkseen selviytymään päivittäisistä menoista tai rahoittaakseen sen tekemisen mitä rakastaa, eli harrastuksensa. Itselleni työn tärkein elementti on se kuinka suuresti se ruokkii intohimoani. Kun asiakas kertoo siitä, kuinka avullani on kyennyt saavuttamaan jotain sellaista johon uskomisen oli jo jokseenkin haudannut mahdottomana, se sytyttää itselleni kerta toisensa jälkeen vahvemman palon siihen mitä teen. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta jonka elämään olen voinut vaikuttaa positiivisesti. Jokaisesta jonka terveydentila ja mieliala on kohentunut sillä mitä teen. Jokaisesta jonka itseluottamus on parantunut, jokaisesta joka rakastaa peilikuvaansa hitusen enemmän jostakin sellaisesta syystä johon olen voinut vaikuttaa. En riemuitse näistä sen takia että saan kiitosta, vaan riemuitsen siksi että näen, kuulen ja tunnen kuinka paljon paremmin nämä ihmiset voivat ja olen onnellinen heidän jokaisen puolesta. Minulle tämä "sydämen palkka" on työni tärkein asia, toisena on se kasvu ja kehitys mitä itsessäni koen työni myötä ja vasta sen jälkeen tulee se mitä kassaan kilahtaa.
"Työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä."
En muista kuka viisas näin on asian esittänyt, mutta monen kohdalla se pitää paikkansa, valitettavasti. Jokaisessa työssä on omat mahdollisuutensa intohimoon ja rakkauteen sitä kohtaan mitä tekee. Toisinaan puhutaan myös työn palkitsevuudesta, ja moni ajattelee silloin sitä millaisen palkan työstä saa tai kuinka työnantaja huomioi saavutuksista. Todellinen palkitsevuus on kuitenkin sitä että työpäivän päätteeksi ryntäät kotiin intoa puhkuen kertomaan millaisen onnistumisen kokemuksen olet sen päivän aikana saanut. Tämä palkitsevuus tulisi ilmetä ihan joka ikisessä työssä.
Kirjailija Joe Vitalie kertoi eräässä haastattelussa putkimiehestä jonka oli kohdannut hotellissa. Hotellihuoneen viemäri oli tukossa ja paikalle tuli tämä putkimies avaamaan tukosta. Mies oli intohimoinen omaa työtään kohtaan. Hän tunsi sen aikakauden rakennusten viemärit ja tiesi mitkä olivat yleisimmät ongelmat niissä. Putkimiehellä oli kuulemma lapsenomainen innostus perehtyä siihen millainen tukos putkista löytyi ja kaikesta näki että hän oli paras siinä mitä teki. Moni meistä ei rakasta viemäreiden rassaamista, saatamme pitää työtä epämiellyttävänä ja likaisena, emmekä saa siitä mitään tyydytystä (no tietysti sen että viemäri vetää taas). Moni "rööriroope" tekee työtään vain palkan takia, kokematta näitä innostuksen hetkiä. Moni kokee myös sen ettei juuri tästä syystä koe suurta intoa suunnata työmaalle, vaan elää mielummin elämäänsä seuraavaa viikonloppua odottaen, seuraavaa lomaa odottaen. Kuinka onnellinen elämässään voi ollakaan tämä putkimies, sillä hänelle jokainen työpäivä on innostunut seikkailu jonka aikana voi odottaa sitä millainen yllätys seuraavan tukoksen yhteydessä löytyy.
Jos et koe omassa työssäsi samaa innostusta ja intohimoa kuin minä tai tämä putkimies, on sinun ehkä syytä miettiä tekeekö työsi sinut onnelliseksi? Vai onko se vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä? Ellet työskentele intohimoisella alalla, kehoitan käyttämään pienen tovin miettien seuraavia kysymyksiä:
1.Mikä saa sinut innostumaan?
Mieti minkä tekeminen on sellaista että uppoudut siihen täysin, huomaamatta ajan kulumista, tai mistä puhuessa intoudut täydellisesti ja kerrot muille enemmän kuin heitä kiinnostaa tietääkään.
* Mitä tekisit jos saisit lotton päävoiton? Mihin keskittyisit silloin? Mitä tekisit?
* Mistä puhut kavereillesi silloin kun tapaat heidät rentoutumisen merkeissä? Intoiletko lapsistasi, uusista stereoista vai kerrotko viimeisimmästä sukellusmatkastasi?
Joillekin intohimo voi olla laskelmien teko, numeroiden pyörittely ja todennäköisyyksien laskeminen. Joku toinen kokee intohimoa ruuan valmistukseen ja "hifistelee" eksoottisten mausteiden tai sekuntikellon kanssa valmistusaikojen parissa. Joku elää joka hetken kameran linssin läpi jne jne jne. Mieti mikä on se mikä vie sinut mennessään jos vain annat sille mahdollisuuden.
2.Mikä on ollut elämäsi suuri kipupiste, käännekohta?
Mieti mikä on ollut se taakka joka on tuntunut musertavan elämäsi. Mitä teit että sait muutoksen aikaiseksi? Mikä sai sinut muuttamaan asioita? Mitä teit ensimmäiseksi jotta muutos käynnistyi?
Saatamme jumiutua omaan elämäämme vain koska se on tuttua ja turvallista. Jos meillä on elämässä ollut jokin rankka kokemus (sairastuminen, kurja lapsuus, koulukiusaamista tms) ja olemme selvinneet siitä kokemuksesta voittajina, tiedät jo alitajuisesti mitä vaaditaan muutokseen elämässä. Tämän ajatuksen kautta tunnistat myös sen pienen kalvavan tunteen sisuksissa joka kertoo jos et ole onnellinen tämänhetkisessä elämässäsi.
3. Mitä maailma tarvitsee?
Kaikki tietävät mitkä asiat yhteiskunnassa ovat pielessä, mutta harva osaa kertoa miten näitä muutetaan paremmaksi. Onko sinulla ajatuksia siitä miten ratkottaisiin työttömyys, vanhustenhoito, päihdeongelmat. Tai kuinka voisimme hankiutua täysin eroon fossiilisista polttoaineista tai vähentää arkipäivän hiilijalanjälkeä?
Kotisohvan pelle pelottomille on tarvetta ja kysyntää ja silloin kun jaamme ajatuksemme, tietotaitomme ja osaamisemme muille, voi jokainen keskittyä siihen missä on hyvä, mitä rakastaa ja mikä tekee onnelliseksi.
4. Kohtaa pelkosi ja aloita jo!
Moni on miettinyt jo vuosia mitä haluaisi tehdä elämässään, mutta jokin pelko on pidätellyt. Moni miettii, että sitten kun sitä tai tätä teen tämän mitä rakastan. Miksi odottaa? Jos se että odotat sitku-päivää on se jokin joka kantaa sinua elämässä seuraavaan päivään, älä hyvä ihminen odota enään! Voi olla että huomista ei enää tulekaan ja se elämä jota koko ikäsi olet odottanut ei ehdi alkaa ennenkuin kuolet. Kohtaa pelkosi ja tee elämästäsi elämisen arvoinen! Ei odottamalla vaan elämällä. Joe Vitalie sanoo:"Siitä luolasta jota eniten pelkäät löydät suurimman aarteesi!" Eli mene sitä suurinta pelkoasi kohden ja löydät sen mikä on sinulle elämäsi tärkein jalokivi. Jos pelkäät sitä että sinulle sanotaan "Ei!" silloin kun kerrot ideastasi, on sinun tarjottava maailmalle mahdollisuus sanoa sinulle "Ei!". Jos et anna sitä mahdollisuutta, kertoo se ettet ole vienyt unelmaasi eteenpäin. Sinun ei tarvitse suinkaan heittäytyä holtittomaksi ja alkaa tehdä pelkästään asioita joita pelkäät, ei todellakaan. Mutta jos mielessäsi on se jokin asia joka on jarruttanut sinua tekemästä sitä mitä sydämessäsi koet omaksi jutuksesi, anna sille mahdollisuus ja ota se riski että joudut todellakin kasvokkain suurimman pelkosi kanssa. Se pelko on kuitenkin korviesi välissä. Jos et uskalla ottaa riskiä että voit joutua kohtaamaan sen, silloin pelkosi on voittanut sinut. Jos haastat pelkosi kohteen, voi olla että se tulee aina ja ikuisesti pakenemaan sinua, etkä koskaan joudu kohtaamaan sitä pelkäämääsi "Ei!"-vastausta. Ja jos kohtaatkin, saatat huomata ettei se todellisuudessa ollut lainkaan niin pelottava kuin sen mielikuva korviesi välissä.
Minä rakastan työtäni kauneuden ja hyvinvoinnin parissa. Minulle se on suuren intohimon lähde kun näen kuinka ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi paranee hänen löytäessä ratkaisun yhteen elämänsä ongelmakohtaan ja muutoksen edetessä lumipalloefektinä laajemmalle ja laajemmalle. Joskus se ensimmäinen ratkaistu ongelma on ihon epäpuhtaus, joskus energian puute, joskus allergia, joskus osaamattomuus tehdä silmämeikki kuten haluaisi ja joskus ylipaino. Kaikkiin näihin ja lukemattomiin muihin ongelmakohtiin on ratkaisu löytynyt ja kaikista oman elämänsä "rumista ankanpoikasista" on kuoriutunut niin sisäisesti kuin ulkoisesti upeita kaunottaria. Joskus muutos on pienen pieni, joskus koko elämän mullistava, mutta aina yhtä oleellinen ja tärkeä, merkityksellinen juuri sille ihmiselle, juuri siinä elämän tilanteessa. Juuri siksi rakastan työtäni niin suunnattomasti. Ja jos sinä tunnet syvällä sydämessäsi että tämä olisi myös sinun juttusi tällaisena tai joltain osa-alueelta, ota ihmeessä yhteyttä niin kerron kuinka voit lähteä tekemään työksesi tätä mitä minäkin teen.
torstai 30. tammikuuta 2014
Terveyden vai sairaudenhoitoa?
Häts-hii!! Terveydeksi!
Hoidatko sinä terveyttä vai sairautta? Kuinka moni työelämässä oleva luokittelee olevansa lähestulkoon korvaamaton sairastuessaan? Kuinka moni rämpii työpaikalle vaikka nenä vuotaa, aivastelee ja niiskuttaa? Tai jos on vain vähän lämpöä, kurkkua kaihertaa? Tai vaikka vatsassa pikkaisen kiertää ja on käynyt vasta vain kerran oksentamassa tai viettänyt aamulla tunnin pidempään pöntöllä sisuksiaan tyhjentämässä..?
Jostain kumman syystä työelämässä on vallalla ajatus ettei sairaslomapäivää voi pitää ellei ole pää kainalossa ja täydellisen kykenemätön hoitamaan työtehtäviään. Myönnän sen, olin itse työntekijänä pitkään samanlainen. En halunnut saattaa työkavereita pulaan ilmoittamalla olevani sairas, vaan raahauduin puolikuntoisena töihin ja vieläpä vastustelin siinä vaiheessa kun työkaverit "pakottivat" kotiin lepäämään.
Siirryttyäni täysin yksityisyrittäjäksi on menttaliteettini sairaana työskentelyyn muuttunut radikaalisti. Nyt heti kokiessani elimistössäni vähänkin merkkejä sairauden ensi oireista, siirrän saman tien mahdollisuuksien mukaan päivän töitä niin että voin levätä sen ensimmäisen oireilupäivän. Aina tähän ei ole mahdollisuutta. Joskus se flunssa on minullekin iskenyt niin vauhdilla että aamulla olen lähtenyt päivän puuhiin täysin kunnossa ja päivän mittaan ylleni on vyörynyt infernaalinen flunssa kuumeineen. Silloin olen sen päivän kitunut ja hoitanut hommat joita en ole voinut siirtää, ja tyhjentänyt sitten kalenterin seuraavan päivän osalta kokonaan.
Olen itse todennut, että lyhennän sairauden kestoa viikosta parista tällä tavoin päivään pariin. Toisekseen näin toimiessani en kulje tuolla ihmisten keskuudessa tartuttamassa tautia kaikkiin kenet tapaan. Minulla yksityisyrittäjänä ei ole yksinkertaisesti aikaa ja varaa sairastaa. Siksi mielummin ylläpidän terveyttäni kuin hoidan sairautta.
Aina silloin kun elimistö antaa varoitusmerkkejä sairaudesta, on se myös muistutus siitä että en ole huolehtinut itsestäni täydellä teholla. Se että harrastan liikuntaa lähes päivittäin, syön pääsääntöisesti terveellisesti, huolehdin siitä että elimistöni saa kaipaamansa vitamiinit, mineraalit ja hivenaineet ja pyrin nukkumaan riittävästi. Silti välillä minullakin on stressaavampi jakso tai uppoudun niin innoissani johonkin tekemiseen että unohdan itseni. Jos elimistö tavalla tai toisella ylirasittuu, löytää se ainoan keinon saada huomioni painamalla "paniikkinappulaa" eli puskemalla ulos jonkun sairauden oireen. Onneksi olen opetellut kuuntelemaan elimistöni varoitusmerkkejä, enkä juurikaan enää ajattele että "hoidan vielä tämän ja tuon ja sitten voin sairastaa". Ei, vaan mielummin reagoin oireeseen heti ja annan elimistölle sen kaipaavan lepohetken heti. Silloin tiedän voivani kiihdyttää uudestaan täyteen vauhtiin jo parissa päivässä. Jos syystä tai toisesta joudun väkisin paahtamaan varoitusmerkeistä välittämättä, tiedän joutuvani maksamaan siitä kalliimman hinnan kun elimistö joutuu tekemään enemmän töitä korjatakseen aiheutuneet vauriot.
Mielestäni elimistömme on erittäin fiksusti rakennettu. Oma ikäluokkani varmaankin muistaa 80-luvulla televisiossa tulleen Olipa kerran elämä-piirrossarjan (on tuo kai tullut useampaan otteeseen uusintana sen jälkeen). Muistan kuinka sarjassa esitettiin esimerkiksi valkosolujen toiminta. Kuinka nämä suonistomme "poliisit" partioivat sisuksissamme ja löytäessään sitten tunkeutujan (virus, pöpö) eliminoivat sen. Omassa mielessäni näen elimistössäni parveilevat poliisit ja niiden yrityksen pitää elimistö puhtaana tunkeutujista. Me kaikki tiedämme mitä tapahtuu silloin jos jostain osa-alueesta yhteiskunnasta vähennetään määrärahoja: Hommat yritetään hoitaa yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta pikkuhiljaa on pakko karsia jostain. Joten jos elimistöni kaikki palikat eivät ole tasapainossa ja tunkeutuja pääsee elimistööni, mitä silloin tapahtuu? Määrärahojen puutteesta johtuen poliiseja ei ole riittävästi partioimassa ja koska huomio suunnataan sinne mihin oma toimintani sen käskee, eli työn tekemiseen, sinnittelyyn, pääsevät tunkeutujat tekemään tuhoja ilman että poliisit voisivat koko voimallaan puolustaa elimistöäni. Vasta sitten kun maltan asettua lepäämään, antaa keholle mahdollisuuden suunnata koko huomionsa tunkeutujiin, vasta silloin pääsen paranemaan.
Tästä syystä olen itse valinnut sen että suon itselleni "lorvipäivän" heti kun on vähänkin sellainen olo etten ole täydessä iskussa. Uskoisin tämän tavan tuovan suuremmillekin yrityksille ja yhteiskunnalle säästöjä pidemmällä aikavälillä kun annetaan ihmisten kuunnella kehoaan ja toimia sen parhaaksi. Näin vältettäisiin pitkittyneet sairaslomat, turha stressi ja kiristynyt ilmapiiri työpaikalla. Kun sen sijaan että paheksutaan sitä joka ottaa saikkupäivän sairastumisen alkupuolella paheksuttaisiinkin sitä joka tulee sairaana töihin muita tartuttamaan. Tällä katkeaisivat flunssakierteet, vähenisivät turhat antibioottikuurit ja ihmisten vastustuskyky vahvistuisi. Sitäpaitsi on huomattavasti mieltä piristävämpää pitää itsensä hemmottelupäivä silloin kun on vain vähän poissa parhaasta terästä, sen sijaan että sitten makaa sängyn pohjalla raatona ja kykenemättömänä tekemään yhtään mitään muuta kuin nukkumaan lääketokkurassa.
Ai niin, tällä omalla tavallani hoitaa terveyttä sairauden sijaan on ollut se seuraus että viimeisen vuoden aikana olen ottanut tasan yhden särkylääkkeen, poikkeukselliseen repivään päänsärkyyn. Muuten kaikki "sairastumiseni" on menneet ohi päivässä parissa vitamiinien yliannostuksilla ja lepäilyllä hyvän kirjan tai elokuvien seurassa. Ja tietenkin yksi suunnattoman parantava elementti on sohvalla viereen, lämpöpatteriksi, käpertyvä vinttikoira. <3
Mistä tämä ajatus nyt nousikaan mieleen? No tietenkin siitä että tänään on ollut tuollainen lorviaamu. Aamutreenit jäivät väliin kun herätessä oli hieman sellainen olo että flunssa yrittää kimppuun. Olen viettänyt pitkää rauhallista aamua loikoillen vuoteessa aamuteevetä katsellen, extrafitskut nauttien ja blogia päivitellen. Tänään taidan vain nauttia olostani, aurinkoisesta talvisäästä, hyvästä ruuasta ja ystävien seurasta puhelimitse. Se on ehdottomasti parasta lääkettä.
Terveyttä ylläpitävää päivää kaikille! <3
Hoidatko sinä terveyttä vai sairautta? Kuinka moni työelämässä oleva luokittelee olevansa lähestulkoon korvaamaton sairastuessaan? Kuinka moni rämpii työpaikalle vaikka nenä vuotaa, aivastelee ja niiskuttaa? Tai jos on vain vähän lämpöä, kurkkua kaihertaa? Tai vaikka vatsassa pikkaisen kiertää ja on käynyt vasta vain kerran oksentamassa tai viettänyt aamulla tunnin pidempään pöntöllä sisuksiaan tyhjentämässä..?
Jostain kumman syystä työelämässä on vallalla ajatus ettei sairaslomapäivää voi pitää ellei ole pää kainalossa ja täydellisen kykenemätön hoitamaan työtehtäviään. Myönnän sen, olin itse työntekijänä pitkään samanlainen. En halunnut saattaa työkavereita pulaan ilmoittamalla olevani sairas, vaan raahauduin puolikuntoisena töihin ja vieläpä vastustelin siinä vaiheessa kun työkaverit "pakottivat" kotiin lepäämään.
Siirryttyäni täysin yksityisyrittäjäksi on menttaliteettini sairaana työskentelyyn muuttunut radikaalisti. Nyt heti kokiessani elimistössäni vähänkin merkkejä sairauden ensi oireista, siirrän saman tien mahdollisuuksien mukaan päivän töitä niin että voin levätä sen ensimmäisen oireilupäivän. Aina tähän ei ole mahdollisuutta. Joskus se flunssa on minullekin iskenyt niin vauhdilla että aamulla olen lähtenyt päivän puuhiin täysin kunnossa ja päivän mittaan ylleni on vyörynyt infernaalinen flunssa kuumeineen. Silloin olen sen päivän kitunut ja hoitanut hommat joita en ole voinut siirtää, ja tyhjentänyt sitten kalenterin seuraavan päivän osalta kokonaan.
Olen itse todennut, että lyhennän sairauden kestoa viikosta parista tällä tavoin päivään pariin. Toisekseen näin toimiessani en kulje tuolla ihmisten keskuudessa tartuttamassa tautia kaikkiin kenet tapaan. Minulla yksityisyrittäjänä ei ole yksinkertaisesti aikaa ja varaa sairastaa. Siksi mielummin ylläpidän terveyttäni kuin hoidan sairautta.
Aina silloin kun elimistö antaa varoitusmerkkejä sairaudesta, on se myös muistutus siitä että en ole huolehtinut itsestäni täydellä teholla. Se että harrastan liikuntaa lähes päivittäin, syön pääsääntöisesti terveellisesti, huolehdin siitä että elimistöni saa kaipaamansa vitamiinit, mineraalit ja hivenaineet ja pyrin nukkumaan riittävästi. Silti välillä minullakin on stressaavampi jakso tai uppoudun niin innoissani johonkin tekemiseen että unohdan itseni. Jos elimistö tavalla tai toisella ylirasittuu, löytää se ainoan keinon saada huomioni painamalla "paniikkinappulaa" eli puskemalla ulos jonkun sairauden oireen. Onneksi olen opetellut kuuntelemaan elimistöni varoitusmerkkejä, enkä juurikaan enää ajattele että "hoidan vielä tämän ja tuon ja sitten voin sairastaa". Ei, vaan mielummin reagoin oireeseen heti ja annan elimistölle sen kaipaavan lepohetken heti. Silloin tiedän voivani kiihdyttää uudestaan täyteen vauhtiin jo parissa päivässä. Jos syystä tai toisesta joudun väkisin paahtamaan varoitusmerkeistä välittämättä, tiedän joutuvani maksamaan siitä kalliimman hinnan kun elimistö joutuu tekemään enemmän töitä korjatakseen aiheutuneet vauriot.
Mielestäni elimistömme on erittäin fiksusti rakennettu. Oma ikäluokkani varmaankin muistaa 80-luvulla televisiossa tulleen Olipa kerran elämä-piirrossarjan (on tuo kai tullut useampaan otteeseen uusintana sen jälkeen). Muistan kuinka sarjassa esitettiin esimerkiksi valkosolujen toiminta. Kuinka nämä suonistomme "poliisit" partioivat sisuksissamme ja löytäessään sitten tunkeutujan (virus, pöpö) eliminoivat sen. Omassa mielessäni näen elimistössäni parveilevat poliisit ja niiden yrityksen pitää elimistö puhtaana tunkeutujista. Me kaikki tiedämme mitä tapahtuu silloin jos jostain osa-alueesta yhteiskunnasta vähennetään määrärahoja: Hommat yritetään hoitaa yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta pikkuhiljaa on pakko karsia jostain. Joten jos elimistöni kaikki palikat eivät ole tasapainossa ja tunkeutuja pääsee elimistööni, mitä silloin tapahtuu? Määrärahojen puutteesta johtuen poliiseja ei ole riittävästi partioimassa ja koska huomio suunnataan sinne mihin oma toimintani sen käskee, eli työn tekemiseen, sinnittelyyn, pääsevät tunkeutujat tekemään tuhoja ilman että poliisit voisivat koko voimallaan puolustaa elimistöäni. Vasta sitten kun maltan asettua lepäämään, antaa keholle mahdollisuuden suunnata koko huomionsa tunkeutujiin, vasta silloin pääsen paranemaan.
Tästä syystä olen itse valinnut sen että suon itselleni "lorvipäivän" heti kun on vähänkin sellainen olo etten ole täydessä iskussa. Uskoisin tämän tavan tuovan suuremmillekin yrityksille ja yhteiskunnalle säästöjä pidemmällä aikavälillä kun annetaan ihmisten kuunnella kehoaan ja toimia sen parhaaksi. Näin vältettäisiin pitkittyneet sairaslomat, turha stressi ja kiristynyt ilmapiiri työpaikalla. Kun sen sijaan että paheksutaan sitä joka ottaa saikkupäivän sairastumisen alkupuolella paheksuttaisiinkin sitä joka tulee sairaana töihin muita tartuttamaan. Tällä katkeaisivat flunssakierteet, vähenisivät turhat antibioottikuurit ja ihmisten vastustuskyky vahvistuisi. Sitäpaitsi on huomattavasti mieltä piristävämpää pitää itsensä hemmottelupäivä silloin kun on vain vähän poissa parhaasta terästä, sen sijaan että sitten makaa sängyn pohjalla raatona ja kykenemättömänä tekemään yhtään mitään muuta kuin nukkumaan lääketokkurassa.
Ai niin, tällä omalla tavallani hoitaa terveyttä sairauden sijaan on ollut se seuraus että viimeisen vuoden aikana olen ottanut tasan yhden särkylääkkeen, poikkeukselliseen repivään päänsärkyyn. Muuten kaikki "sairastumiseni" on menneet ohi päivässä parissa vitamiinien yliannostuksilla ja lepäilyllä hyvän kirjan tai elokuvien seurassa. Ja tietenkin yksi suunnattoman parantava elementti on sohvalla viereen, lämpöpatteriksi, käpertyvä vinttikoira. <3
Mistä tämä ajatus nyt nousikaan mieleen? No tietenkin siitä että tänään on ollut tuollainen lorviaamu. Aamutreenit jäivät väliin kun herätessä oli hieman sellainen olo että flunssa yrittää kimppuun. Olen viettänyt pitkää rauhallista aamua loikoillen vuoteessa aamuteevetä katsellen, extrafitskut nauttien ja blogia päivitellen. Tänään taidan vain nauttia olostani, aurinkoisesta talvisäästä, hyvästä ruuasta ja ystävien seurasta puhelimitse. Se on ehdottomasti parasta lääkettä.
Terveyttä ylläpitävää päivää kaikille! <3
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Pidetäänkö ihonhoitoluokka??
Noin kolmestakymmenestä paikalla olleesta alle kolmasosa nosti kätensä, ja näistä valtaosa oli miehiä. Harva on täydellisen tyytyväinen siihen miltä peilikuva näyttää. Monen mielessä pyörii ajatuksia siitä kuinka on niin väsyneen näköinen. Joku mieltää itsensä liian lihavaksi, toinen liian laihaksi. Joku näkee vain epäpuhtaan ihonsa ja joku harmittelee sitä että luoja on suonut suuren nenän tai pienet silmät.
Muistan kuinka itse nuorempana harmittelin ihoni epäpuhtauksia ja nyt kun mittari vääjäämättä raksuttaa viimeisiä hetkiä kolmannen vuosikymmenen puolella, on ihoon ilmaantuneet myös elämän jättämät merkit, nuo silmän ympäryksiä elävöittävät juonteet. Eli jokaisella ikäryhmällä on toki omat murheet ihonsa kanssa.
Itse olen päättänyt etten antaudu vuosille ilman taistelua. Se lienee syy miksi olen perehtynyt terveelliseen ruokavalioon ja entistä huolellisemmin ihonhoidon ihmeisiin. Oma ihoni, vaikka herkkä onkin, ei varsinaisesti ole ollut ongelmaiho. Huomaan ihossani toki vuodenaikojen vaihtelut ja säädänkin omaa ihonhoito-ohjelmaani sen mukaan millainen vuodenaika on menossa. Talvella iho tarvitsee enemmän kosteutta ja suojaa, kesällä kaivataan enemmän kuorintaa ja virkistystä.
Moni tavan tallaaja kokee olevansa kuin liisa ihmemaassa seikkaillessaan tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Merkkejä on miljoona ja jokaisessa lukemattomia purkkeja ja purnukoita. Kuinka ihmeessä niistä voi löytää omalle iholleen sopivimman tuotteen? Yleisesti ottaen voin todeta että harvoin löytääkään. Riippumatta siitä minkä sarjan tuotteilla ihoaan haluaa hoitaa, kannattaa panostaa sen verran aikaa ja vaivaa siihen että "sovittaa" tuotteet iholle. Se että testaa tuotetta hieman kämmenselkään, se ei kerro sitä mitä kasvojen iho tuotteesta oikeasti tykkää. Eihän kasvojen ja kämmenselän iho ole samanlainen, ei edes saman värinen.
Pahin palvelus jonka ihollesi voit tehdä, on se että valitset yhden tuotteen sarjasta A, toisen sarjasta B ja kolmannen sarjasta C. Tämä on sama kuin ehdoin tahdoin haastaisit riitaa kohtalon kanssa. Pahimmillaan tuotteiden kesken voi syntyä erittäin paha kemiallinen reaktio, ja valitettavasti se on sitten sinun ihosi joka toimii tämän reaktion petrimaljana. Eli käytätpä mitä sarjaa hyvänsä, niin valitse samasta sarjasta sekä puhdistavat että kosteuttavat tuotteet. Vähintään nämä! Yleensä saat kaikkein parhaan lopputuloksen silloin kun meikkivoiteeseen asti mennään saman valmistajan tuotteella, sillä niissä on käytetty samoja raaka-aineita ja tuotteet on jo valmiiksi laboratoriossa testattu yhteensopivuuden kannalta.
Voit huoletta yhdistellä saman valmistajan eri ihotyypeille tarkoitettuja rinnakkaissarjoja, mutta jo siinä vaiheessa jos haluat sekoitella saman valmistajan kahta selkeästi erillistä ihonhoitosarjaa, kannattaa konsultoida asiantuntijan kanssa jotta saat varmuuden että tuotteet sopivat keskenään.
Jos et tiedä millainen ihotyyppisi on, on silloinkin helpointa pyytää ammattilaisen apua. Valitettavan moni suomalainen iho kun kärsii pintakuivuudesta ihan vain sen takia että hoitaa ihoaan omalle ihotyypille sopimattomilla tuotteilla. Helpoiten saat käsityksen oman ihosi tarpeista henkilökohtaisessa ihonhoitokonsultaatiossa. Ja jos hetkestä haluaa tehdä mukavan oppihetken, voit kerätä muutaman ystävän kasaan ja varata teille ihonhoitoluokan.
Ihonhoitoluokka sisältää aina ennakkoanalyysin jolla kartoitetaan ihon tarpeet. Millainen ihon tyyppi on, onko jotakin erityisiä ongelmakohtia joihin haluaisi saada apua ja mahdolliset toiveet siitä mitä haluaisi tietää ja oppia. Varsinainen ihonhoitoluokka kestää ryhmän koosta ja läpi käytävästä hoito-ohjelmasta riippuen tunnista kahteen. Sen aikana jokainen osallistuja saa testata omille kasvoilleen ohjatun ihonhoidon. Eli jokainen hoitaa oman ihonsa itse, juuri omalle ihotyypille räätälöidyllä hoito-ohjelmalla. Illan päätteeksi jokainen osallistuja saa vielä henkilökohtaisen konsultaation jonka aikana vielä tarkennetaan hoito-ohjeita ja varataan jälkiseuranta-aika ihon kunnon seuraamista ja mahdollisia erikoistuotteita ja/tai meikkiä varten. Luonnollisestikaan mitään ostopakkoa tai velvoitetta ei ole, eli jos olet täysin tyytyväinen olemassa olevaan hoito-ohjelmaasi, voit sitoumuksetta jatkaa sen käyttöä eikä sinun tarvitse ostaa turhia purkkeja kaappiin seisomaan.
Ihonhoitoluokka järjestetään yleensä ryhmän kasanneen henkilön kotona tai työpaikalla ja kiitoksena "pöytävuokrasta" ryhmän kasaaja saa sitten jonkin emännänlahjan tai alennuslahjakortin oman ihonhoito-ohjelman hankintaan.
Jälkiseuranta-tapaamisessa tarkistetaan hoito-ohjelman toimivuus ja jos käytössä on käynyt ilmi ettei tuotekokonaisuus toimi kuten sen pitäisi omalle iholle toimia, voidaan hoito-ohjelmaa säätää, ja esimerkiksi kosteusvoiteen joka ei tunnu riittävän kosteuttavalta, sen voi vaihtaa sopivampaan kostumukseen (samassa hintaluokassa) ilman erillistä korvausta. Toki jos halutaan voide sitten vaihtaakin eri hintaluokan tuotteeseen, silloin tuotteiden hinnan erotus luonnollisesti veloitetaan.
Kun tiedät millainen ihosi on, kuinka sitä kannattaa hoitaa ja käytössäsi on omalle ihotyypillsi sopivimmat tuotteet, tulet varmasti huomaamaan kuinka paljon enemmän rakastatkaan omaa peilikuvaasi. Joten, järjestetäänkö ihonhoitoluokka? Voit jättää yhteydenottopyynnön oikean reunan lomakkeella tai ottaa yhteyttä nettisivuiltani löytyvien yhteystietojen kautta.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Julkiset kasvot
Tässä eräänä päivänä silmäilin "puolella silmällä" televisiota samalla kun puuhailin jotakin muuta. Katseeni kiinnittyi TV-ruudulla näkyviin kasvoihin. Nykyaikana televisiokuva on jopa epämiellyttävän tarkka. Varsinkin silloin jos teräväpiirtoruudun täyttää selkeästi vahvasti laiminlyöty näyttelijän iho.
Muistan millaista tuskaa koin maskeerauskoulun opiskelujen aikaan kaupungilla liikkuessa. Kun juuri olimme opetelleet tunnilla oikean meikkivoiteen värisävyn valintaa ja sitä kuinka värin tuli huomaamatta häipyä leukaluun alle, sulautuen oman ihon väriin. Kun silmä oli harjaantunut etsimään sitä oikeaa sävyä, voitte kuvitella miten sain taistella itseni kanssa etten rynnännyt kadulla kertomaan jokaiselle väärän meikkivoiteen värin valinneelle voivani auttaa.. Muistan pahimmillaan istuneeni koko ratikkamatkan Stockan edestä Munkkiniemeen tuijottaen erään naisen leukaperiä, kun meikkivoide oli selkeästi oranssi ja voide oli levitetty kuin "naamari" niin että hailun valkea talvi-ihonsa näkyi sitten leukaluun kohdalta, vaikka kaulan alue oli sitten kiedottu kaulahuiviin. Veikkaan että valkoisen kaulan kanssa kokonaisuus olisi näyttänyt kuin Linnanmäen hupikojusta voitetulta appelsiinitikkarilta..
Onneksi, täytyy todeta, näiden 20 vuoden aikana, jonka olen kosmetiikka-alalla ollut, on ihmisten tietämys oikean meikkivoiteen valinnasta parantunut huomattavasti. Nykyään nämä "naamarit" ovat onneksi jo todella harvinaista vähemmistöä.
Saman tuskan kävin läpi siinä vaiheessa kun kiinnitin omassa elämässä huomiota ruokavalioon, ravintolisiin ja liikuntaan. Ja nyt valmistuttuani CellReset® valmentajaksi, tuntuu että näen ympärilläni vain ihmisiä jotka kipeästi kaipaisivat kuuria, kuka painonhallinnan, kuka terveyden parantamisen ja kuka hormoonitoiminnan ja mielialojen heilahteluiden korjaamiseksi.
Minut on aikanaan kasvatettu "kiltin tytön-syndroomaan". Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka näen ympärilläni näitä epäkohtia, olen liian kohtelias ja diplomaattinen mennäkseni sanomaan silminnähden palveluitani kaipaavalle, että minulla voisi olla ratkaisu hänen tarpeisiinsa. Varsinkin jos kyseinen ihminen ei ole osoittanut sen asian olevan hänelle ongelma. Jos kyseinen ihminen on tyytyväinen ihoonsa, meikkiinsä, painoonsa tai terveyteensä, mikä oikeus minulla olisi mennä tekemään siitä hänelle ongelma huomauttamalla asiasta??!
Toisaalta tiedän että on niitä ihmisiä joille joku on tullut suoraan sanomaan huomionsa ja kertonut siihen löytyvän ratkaisun. Nämä ihmiset ovat sitten saattaneet tarttua mahdollisuuteen ja saaneet elämänlaatunsa paremmaksi. Ehkä useimmilla siis on tiedostettu ongelma, mutta koska he eivät osaa etsiä siihen apua ja ratkaisua, jää asia ennalleen siihen asti kunnes siitä todellakin muodostuu häiritsevä ongelma.
Joten, kun näen tuon televisiossa huomioni kiinnittäneen näyttelijättären seuraavan kerran, käyn nykäisemässä hihasta ja kerron huomioni ja sen että minulta löytyy hänen veltolle ja väsyneelle iholleen myös apu. Ehkä julkiset kasvot, jotka työkseen ovat esillä medioissa, ovat vastaanottavaisemmat suoralle kritiikille kuin tavallinen kadun tallaaja.. Joten, jos joskus tulen sanomaan sinulle ihostasi, meikitäsi tai kiloistasi, en tee sitä ilkeyttäni, vaan koska tiedän että voit minua kuuntelemalla jatkossa rakastaa omaa peilikuvaasi enemmän. Ja jos kaipaat apua jonkun näistä osa-alueista kanssa, älä epäröi pyytää apuani.
Muistan millaista tuskaa koin maskeerauskoulun opiskelujen aikaan kaupungilla liikkuessa. Kun juuri olimme opetelleet tunnilla oikean meikkivoiteen värisävyn valintaa ja sitä kuinka värin tuli huomaamatta häipyä leukaluun alle, sulautuen oman ihon väriin. Kun silmä oli harjaantunut etsimään sitä oikeaa sävyä, voitte kuvitella miten sain taistella itseni kanssa etten rynnännyt kadulla kertomaan jokaiselle väärän meikkivoiteen värin valinneelle voivani auttaa.. Muistan pahimmillaan istuneeni koko ratikkamatkan Stockan edestä Munkkiniemeen tuijottaen erään naisen leukaperiä, kun meikkivoide oli selkeästi oranssi ja voide oli levitetty kuin "naamari" niin että hailun valkea talvi-ihonsa näkyi sitten leukaluun kohdalta, vaikka kaulan alue oli sitten kiedottu kaulahuiviin. Veikkaan että valkoisen kaulan kanssa kokonaisuus olisi näyttänyt kuin Linnanmäen hupikojusta voitetulta appelsiinitikkarilta..
Onneksi, täytyy todeta, näiden 20 vuoden aikana, jonka olen kosmetiikka-alalla ollut, on ihmisten tietämys oikean meikkivoiteen valinnasta parantunut huomattavasti. Nykyään nämä "naamarit" ovat onneksi jo todella harvinaista vähemmistöä.
Saman tuskan kävin läpi siinä vaiheessa kun kiinnitin omassa elämässä huomiota ruokavalioon, ravintolisiin ja liikuntaan. Ja nyt valmistuttuani CellReset® valmentajaksi, tuntuu että näen ympärilläni vain ihmisiä jotka kipeästi kaipaisivat kuuria, kuka painonhallinnan, kuka terveyden parantamisen ja kuka hormoonitoiminnan ja mielialojen heilahteluiden korjaamiseksi.
Minut on aikanaan kasvatettu "kiltin tytön-syndroomaan". Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka näen ympärilläni näitä epäkohtia, olen liian kohtelias ja diplomaattinen mennäkseni sanomaan silminnähden palveluitani kaipaavalle, että minulla voisi olla ratkaisu hänen tarpeisiinsa. Varsinkin jos kyseinen ihminen ei ole osoittanut sen asian olevan hänelle ongelma. Jos kyseinen ihminen on tyytyväinen ihoonsa, meikkiinsä, painoonsa tai terveyteensä, mikä oikeus minulla olisi mennä tekemään siitä hänelle ongelma huomauttamalla asiasta??!
Toisaalta tiedän että on niitä ihmisiä joille joku on tullut suoraan sanomaan huomionsa ja kertonut siihen löytyvän ratkaisun. Nämä ihmiset ovat sitten saattaneet tarttua mahdollisuuteen ja saaneet elämänlaatunsa paremmaksi. Ehkä useimmilla siis on tiedostettu ongelma, mutta koska he eivät osaa etsiä siihen apua ja ratkaisua, jää asia ennalleen siihen asti kunnes siitä todellakin muodostuu häiritsevä ongelma.
Joten, kun näen tuon televisiossa huomioni kiinnittäneen näyttelijättären seuraavan kerran, käyn nykäisemässä hihasta ja kerron huomioni ja sen että minulta löytyy hänen veltolle ja väsyneelle iholleen myös apu. Ehkä julkiset kasvot, jotka työkseen ovat esillä medioissa, ovat vastaanottavaisemmat suoralle kritiikille kuin tavallinen kadun tallaaja.. Joten, jos joskus tulen sanomaan sinulle ihostasi, meikitäsi tai kiloistasi, en tee sitä ilkeyttäni, vaan koska tiedän että voit minua kuuntelemalla jatkossa rakastaa omaa peilikuvaasi enemmän. Ja jos kaipaat apua jonkun näistä osa-alueista kanssa, älä epäröi pyytää apuani.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Pari sanaa painonhallinnasta.
Viimeinen reilu seitsemän vuotta elämästäni on ollut terveellisen elämän etsintää. Yhtenä osa-alueena tuolla matkalla on ollut ylimääräisestä läskistä eroon hankkiutuminen.
Lukioikäisenä painoin suurimmillaan +/-70 kiloa, ja nyt kun olen tuon aikakauden kuvia katsonut näytän mielestäni järkyttävältä possulta. Osansa tuohon aikaan vaikutti varmasti se että pääsääntöisesti elin leivällä ja herkuilla. Koulun ja asuntolan ruokalan tarjoilema kasvisruoka kun ei aina saanut varauksetonta ruokahaluani. Ja luonnollisesti kun pitkiä öitä luettiin kokeisiin (siis sen jälkeen kun alkuilta oli lorvittu kavereiden kanssa) tuli syötyä karkkia ja sipsejä jotta jaksoi valvoa.
Lukion jälkeen ruokavalio muuttui hieman terveellisemmäksi, kun totesin ettei kilot tehneet minusta kauniimpaa. Halusin todistella kauneuttani ja hain mitä erilaisempiin missimittelöihin ja pärjätäkseni niissä piti saada painoa alas ja hyviä muotoja kroppaan. Alhaisimmillani painoin 52 kiloa. Itse olin tyytyväinen vaa'an lukemiin, vaikka ympäristö kauhisteli sitä miltä näytin. En mielestäni ollut tuolloin alipainoinen. Enkä tavallaan näe itseäni vieläkään että olisin silloin ollut alipainoinen. Tosin täytyy tunnustaa ettei siltä aikakaudelta ole juurikaan kuvia tallessa. Minulla ei ollut juurikaan lihaksia, sillä käyttämäni dietit eivät tukeneet lihasmassan kasvua vaan hävittivät tasaisesti niin rasvan kuin lihaksen. Reidet ja pakarat taisivat silloin olla parhaimmat kohtani, koska kesällä rullaluistelin usein ainakin töihin, ellen sitten kotiinkin. Matkaa oli suuntaansa muistaakseni viitisen kilometriä ja tunnetusti rullaluistelu tekee hyvää jälkeä reisille ja pakaroille. Sitten muutimme ja tuo hyötyliikunta jäi.
Vaihdoin sitten työpaikkaakin (kotoa oli noin 500 metriä töihin) joten hyötyliikuntaa siinä ei kertynyt. Liikunta muilta osin rajoittui koiran vientiin koirapuistoon (n 300 metriä suuntaansa) ja pariin pidempään lenkkiin viikossa. Työpaikan etuihin kuului niin aamupuuro kuin lounas ja huomasin pian painavani jälleen pitkälle päälle 60 kiloa. Jätin lounaan ruokalassa pois ja tein itselleni töihin eväät. Aamupuuron nautin edelleen ja sorruin kahvitunnilla vieläkin kekseihin ja muihin herkkuihin. Paino kuitenkin normalisoitui 62-64 kilon välille varsinkin kun otin ohjelmaan pidemmät lenkit ja kaivoin uudestaan rullaluistimet esiin. Taisin siihen aikaan saada itseni punttisalillekin kun löytyi kaveri joka patisti satunnaisesti liikkeelle.
Tätä jojoilua kesti sitten tuohon seitsemän vuoden taakse asti. Välillä liikkuen, välillä eläen erittäin sohvaperunana. Huolehdin sentään siitä ettei vaaka kivunnut yli 65 kilon, se oli kipuraja joka tuotti aina ruokaremontin. Pidin pari viikkoa ruokapäiväkirjaa ja havaitsin ne yllättävät energialähteet joita en tiedostanut syöväni. Enhän minä syönyt kuin hyvää ja terveellistä ruokaa, jos nyt ei lasketa lukuun satunnaisia suklaapatukoita, suolapähkinöitä ja popcorneja. Terveellinen kotiruokakin voi lihottaa jos sitä syö yhden kohtuullisen annoksen sijaan kolme suurta.
Seitsemän vuotta sitten sain itselleni mentorin joka alkoi järjestelmällisesti ohjata valintojani terveellisempään elämään. Hän ei ole personal trainer, en saa häneltä selkeää treeniohjelmaa tai ruokalistaa. Sain ohjeet ruoka-aineista jotka jätän kokonaan pois ja aineista joiden suhteen vähennän merkittävästi. Samoin sain suositukset mitä lisätä. Sain ohjeistukset vitamiineista joita elimistöni kaipasi. Tarkan listan poikkeuksellisen suurista annostuksista joilla elimistöni tila tasapainotettiin. Ja kun tasapaino löytyi, keho alkoi toimia kuten sen kuului, voitiin siirtyä annostuksissa ns. ylläpitotilaan.
Suunnilleen niihin aikoihin kun kehoni tasapaino oli löytymässä tutustuin Fitlinen ravintolisiin ja kuukauden testijakson jälkeen sain mentoriltani siunauksen sille että saatoin vaihtaa osan hänen suosittelemistaan näihin. Siitä lähtien optimaali-setti on kulkenut matkassa mukana. Toki on kausia jolloin olen pitänyt paussia kaikista vitamiineista. Esimerkiksi loppukesä on usein sellainen jolloin en koe kaipaavani fitskuja kun elän lähes täysin tuoreilla kasviksilla ja marjoilla. Ja vastaavasti tarpeen mukaan täydennän vitamiiniarsenaalia täsmäaseilla niin Fitlinen kuin muiden valmistajien valikoimasta.
Syksyllä 2013 sain tarpeekseni Fitline kouluttajani hehkutuksesta kuurista jolla porukalta kilot karisevat lähes maagiseen vauhtiin. Olin joitakin vuosia sitten testannut Fitlinen painonhallintajärjestelmän ja saanut sillä pari kiloa katoamaan, mutta nuo olivat sitten tulleet myös takaisin kun tiukasta jaksosta luopui. En siksi ollut vuoden aikana juurikaan kiinnittänyt huomiota kouluttajan hehkutukseen vaan lähinnä kohauttanut olkiani vauhkoamiselle. Nyt oli kuitenkin kesän aikana paino hiipinyt yli tuon kipurajani ja kun pitkän koulutusviikonlopun jälkeen tuntui etten ollut muuta tehnyt kuin istunut autossa ja luentosalissa ja syönyt, syönyt ja syönyt. Tunsin oloni turvonneeksi syöttöpossuksi. Nyt oli siis hyvä hetki testata miten tämä ylistetty kehokuuri toimisi kun kuitenkin halusin painon nopeasti alas. Voisin sitten sanoa että testattu on, ei toimi. Mutta se toimi.
Se todellakin toimi! Vaikka kuurin alku oli kompurointia, reilussa parissa viikossa painoni putosi liki 67 kilosta alle 60. Ja kuurin viimeisten päivien aikana saavutin ja alitin tuon mielessäni maagisena häämöttäneen 59 kilon rajan. Olo oli loistava. Lihakset piirtyivät kehostani näkyviin kauniina, ja vaikka toki vielä reisissä näkyi ylimääräistä muhkuraa olin olemukseen erittäin tyytyväinen. Ei siis ihme että halusin auttaa myös muita saavuttamaan painonhallinnallisia ja terveyden parantamiseen tähtääviä tavoitteita CellReset® - Kehokuuri-valmentajana.
Omasta kuurista on nyt vierähtänyt reilut kolme kuukautta. Koemielessä sallin itselleni todellisen mässäysjoulun syöden päivittäin vähintään 200 grammaa suklaata levynä tai konvehteina, puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta ei-niin-terveellistä ruokavalioon tuolloin kuului. Mielenkiintoisita sinänsä oli se että loppiaisena, jonka olin itselleni asettanut mässäyskauden päätepisteeksi, herkuttelu loppui kuin seinään ja kahden huolellisesti ruokaillun päivän jälkeen joulun "vararavinto" oli kehosta kadonnut. Ainoa haitta jonka tuosta mässäämisestä huomasin oli silmien ja korvien kutina. Selkeät merkit jotka kertoivat suuren sokerimäärän räjäyttäneen kehoni uinuneen hiivasyndrooman aktiiviseksi.
Vuoden vaihteessa olin aloittanut liikunnan Facebookin lankkuhaasteen muodossa. 20 sekunttia keskivartalon pitoa oli riittävän pehmeä lasku uuden vuoden liikuntaan. Loppiaisen jälkeen liikunta-annokseni kuitenkin moninkertaistui kun ensin innostuin mukaan myös kyykky-haasteeseen ja sitten starttasivat myös Natural BootCampin aamutreenit. Mielenkiintoisin havainto kehossani kuitenkin oli se, että treenien alettua myös painoni alkoi nousta. En punninnut itseäni suinkaan enään päivittäin kuten kuurin aikana, jolloin oli mielenkiintoista katsoa montako sataa grammaa paino oli edellisestä päivästä hukannut. Joten en tiedä millaista päivävauhtia painon nousu oli. Viikossa tuli kuitenkin reilu kilo ja nyt vajaassa parissa viikossa on kertynyt reilut pari kiloa.
Ensireaktio oli huolestuminen: "Apua! Mitä tapahtuu, miksi vaaka on taas muuttunut viholliseksi??" Sitten peliin astui mukaan järki. Asetuin peilin eteen tarkastelemaan vartaloani kriittisesti. Kyllä, vatsa oli hieman pömpöllään, mutta ajatellessani viime viikkojen ruokailua myönsin sortuneeni muutamaan kokoussämpylään ja kokeneeni joka kerta sen että vaikka nuo täysjyväsämpylät maistuivat hyvältä suussa, niiden jälkeen vatsasa oli turvoksissa ja maha ei toiminut seuraavana päivänä kuten asiaan kuuluu. Muilta osin keho näytti edelleen hyvältä. Ei yhtä "kuivalta" kuin varsinaisen kuurin jälkeen, mutta ennemminkin vaikutti siltä että ihon alla oli nestettä kuin että sielä olisi rasvaa. Olin treenikauden alettua mitannut salin vaa'alla myös rasvaprosenttini. Se oli viime keväänä treenikauden päättyessä ollut 33 ja nyt tuo laite oli armeliaasti näyttänyt lukua 27. En uskonut että rasvaprosentti olisi parissa viikossa kiivennyt takaisin kevään lukemiin. Mikä sitten oikein aiheutti sen että vaaka näytti suurempaa lukua? Siihen oli kaksi syytä: 1. Lihas. Olin treeni-innossani saanut kehooni lihaksia. Yksi lihssolu painaa kolme kertaa enemmän kuin rasvasolu. Eli kun treenasin normaalin NBC-treenin lisäksi myös lankku ja kyykkyhaastetta oli tuo varsinainen ongelma-alueeni eli reisi-pakara-alue alkanut muodostaa läskistä lihasta ja se näkyi vaa'assa. Näkyi se myös peilissä, sillä entinen roikkopeppu alkoi olla varsin kaunismuotoinen puolipallo. 2. Pakkanen. Kylmä rasittaa elimistöä. Kroppa vetäytyy horrostilaan keräten ympärilleen lämmikettä. Huomaan pakkasen vaikutuksen joka vuosi. Pakkaskauden alkaessa muutun hitaaksi, elimistöni tuntuu imevän nestettä sisäänsä kuin sieni (huulet kuivuvat, iho huutaa kosteutta ja vaikka juon litroittain nestettä ei tarvitse ravata pissillä kuten normaalisti). Kuitenkaan tuo neste ei kerry elimistöön näkyväksi turvotukseksi. Sormet eivät turpoa kuten helteellä, vaan tuntuu että sormukset putoavat jos niistä ei pidä kiinni. Jonnekin tuo neste kuitenkin varastoituu ja SE näkyy myös puntarissa.
Totesin joutuvani miettimään unelmapainoni, joka ennen oli mielestäni 57,5kg , uudestaan. Saan heittää romukoppaan ajatuksen oikeasta painoindeksistä ja määrittää unelmavartalon enemmän peilikuvan, mittanauhan ja rasvaprosentin lukeman mukaan. Otan kuuri uudestaan lähiaikoina pelkästään terveydellisistä syistä, varmaankin sen aikana taas joku kilo katoaa, mutta sitä tärkeämpää on poistaa sokerin haittavaikutukset elimistöstäni ja avata soluihin vielä paremmin tietä ravintoaineille. Tiedän sortuvani varmasti vielä monta kertaa vahtaamaan sitä vaakaa, tokihan se antaa suuntaa kokonaiskuvasta, mutta enemmän kuin sen lukemiin opin luottamaan siihen miltä minusta tuntuu ja miltä peilikuva näyttää. Ei tekosyitä sille miksi "repsahtaa" vaan loogista ajattelua ja järjen käyttöä kokonaisuuden suhteen.
Tervetuloa kauniiksi ja hyvinvoivaksi!
Lukioikäisenä painoin suurimmillaan +/-70 kiloa, ja nyt kun olen tuon aikakauden kuvia katsonut näytän mielestäni järkyttävältä possulta. Osansa tuohon aikaan vaikutti varmasti se että pääsääntöisesti elin leivällä ja herkuilla. Koulun ja asuntolan ruokalan tarjoilema kasvisruoka kun ei aina saanut varauksetonta ruokahaluani. Ja luonnollisesti kun pitkiä öitä luettiin kokeisiin (siis sen jälkeen kun alkuilta oli lorvittu kavereiden kanssa) tuli syötyä karkkia ja sipsejä jotta jaksoi valvoa.
Lukion jälkeen ruokavalio muuttui hieman terveellisemmäksi, kun totesin ettei kilot tehneet minusta kauniimpaa. Halusin todistella kauneuttani ja hain mitä erilaisempiin missimittelöihin ja pärjätäkseni niissä piti saada painoa alas ja hyviä muotoja kroppaan. Alhaisimmillani painoin 52 kiloa. Itse olin tyytyväinen vaa'an lukemiin, vaikka ympäristö kauhisteli sitä miltä näytin. En mielestäni ollut tuolloin alipainoinen. Enkä tavallaan näe itseäni vieläkään että olisin silloin ollut alipainoinen. Tosin täytyy tunnustaa ettei siltä aikakaudelta ole juurikaan kuvia tallessa. Minulla ei ollut juurikaan lihaksia, sillä käyttämäni dietit eivät tukeneet lihasmassan kasvua vaan hävittivät tasaisesti niin rasvan kuin lihaksen. Reidet ja pakarat taisivat silloin olla parhaimmat kohtani, koska kesällä rullaluistelin usein ainakin töihin, ellen sitten kotiinkin. Matkaa oli suuntaansa muistaakseni viitisen kilometriä ja tunnetusti rullaluistelu tekee hyvää jälkeä reisille ja pakaroille. Sitten muutimme ja tuo hyötyliikunta jäi.
Vaihdoin sitten työpaikkaakin (kotoa oli noin 500 metriä töihin) joten hyötyliikuntaa siinä ei kertynyt. Liikunta muilta osin rajoittui koiran vientiin koirapuistoon (n 300 metriä suuntaansa) ja pariin pidempään lenkkiin viikossa. Työpaikan etuihin kuului niin aamupuuro kuin lounas ja huomasin pian painavani jälleen pitkälle päälle 60 kiloa. Jätin lounaan ruokalassa pois ja tein itselleni töihin eväät. Aamupuuron nautin edelleen ja sorruin kahvitunnilla vieläkin kekseihin ja muihin herkkuihin. Paino kuitenkin normalisoitui 62-64 kilon välille varsinkin kun otin ohjelmaan pidemmät lenkit ja kaivoin uudestaan rullaluistimet esiin. Taisin siihen aikaan saada itseni punttisalillekin kun löytyi kaveri joka patisti satunnaisesti liikkeelle.
Tätä jojoilua kesti sitten tuohon seitsemän vuoden taakse asti. Välillä liikkuen, välillä eläen erittäin sohvaperunana. Huolehdin sentään siitä ettei vaaka kivunnut yli 65 kilon, se oli kipuraja joka tuotti aina ruokaremontin. Pidin pari viikkoa ruokapäiväkirjaa ja havaitsin ne yllättävät energialähteet joita en tiedostanut syöväni. Enhän minä syönyt kuin hyvää ja terveellistä ruokaa, jos nyt ei lasketa lukuun satunnaisia suklaapatukoita, suolapähkinöitä ja popcorneja. Terveellinen kotiruokakin voi lihottaa jos sitä syö yhden kohtuullisen annoksen sijaan kolme suurta.
Seitsemän vuotta sitten sain itselleni mentorin joka alkoi järjestelmällisesti ohjata valintojani terveellisempään elämään. Hän ei ole personal trainer, en saa häneltä selkeää treeniohjelmaa tai ruokalistaa. Sain ohjeet ruoka-aineista jotka jätän kokonaan pois ja aineista joiden suhteen vähennän merkittävästi. Samoin sain suositukset mitä lisätä. Sain ohjeistukset vitamiineista joita elimistöni kaipasi. Tarkan listan poikkeuksellisen suurista annostuksista joilla elimistöni tila tasapainotettiin. Ja kun tasapaino löytyi, keho alkoi toimia kuten sen kuului, voitiin siirtyä annostuksissa ns. ylläpitotilaan.
Suunnilleen niihin aikoihin kun kehoni tasapaino oli löytymässä tutustuin Fitlinen ravintolisiin ja kuukauden testijakson jälkeen sain mentoriltani siunauksen sille että saatoin vaihtaa osan hänen suosittelemistaan näihin. Siitä lähtien optimaali-setti on kulkenut matkassa mukana. Toki on kausia jolloin olen pitänyt paussia kaikista vitamiineista. Esimerkiksi loppukesä on usein sellainen jolloin en koe kaipaavani fitskuja kun elän lähes täysin tuoreilla kasviksilla ja marjoilla. Ja vastaavasti tarpeen mukaan täydennän vitamiiniarsenaalia täsmäaseilla niin Fitlinen kuin muiden valmistajien valikoimasta.
Syksyllä 2013 sain tarpeekseni Fitline kouluttajani hehkutuksesta kuurista jolla porukalta kilot karisevat lähes maagiseen vauhtiin. Olin joitakin vuosia sitten testannut Fitlinen painonhallintajärjestelmän ja saanut sillä pari kiloa katoamaan, mutta nuo olivat sitten tulleet myös takaisin kun tiukasta jaksosta luopui. En siksi ollut vuoden aikana juurikaan kiinnittänyt huomiota kouluttajan hehkutukseen vaan lähinnä kohauttanut olkiani vauhkoamiselle. Nyt oli kuitenkin kesän aikana paino hiipinyt yli tuon kipurajani ja kun pitkän koulutusviikonlopun jälkeen tuntui etten ollut muuta tehnyt kuin istunut autossa ja luentosalissa ja syönyt, syönyt ja syönyt. Tunsin oloni turvonneeksi syöttöpossuksi. Nyt oli siis hyvä hetki testata miten tämä ylistetty kehokuuri toimisi kun kuitenkin halusin painon nopeasti alas. Voisin sitten sanoa että testattu on, ei toimi. Mutta se toimi.
Omasta kuurista on nyt vierähtänyt reilut kolme kuukautta. Koemielessä sallin itselleni todellisen mässäysjoulun syöden päivittäin vähintään 200 grammaa suklaata levynä tai konvehteina, puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta ei-niin-terveellistä ruokavalioon tuolloin kuului. Mielenkiintoisita sinänsä oli se että loppiaisena, jonka olin itselleni asettanut mässäyskauden päätepisteeksi, herkuttelu loppui kuin seinään ja kahden huolellisesti ruokaillun päivän jälkeen joulun "vararavinto" oli kehosta kadonnut. Ainoa haitta jonka tuosta mässäämisestä huomasin oli silmien ja korvien kutina. Selkeät merkit jotka kertoivat suuren sokerimäärän räjäyttäneen kehoni uinuneen hiivasyndrooman aktiiviseksi.
Vuoden vaihteessa olin aloittanut liikunnan Facebookin lankkuhaasteen muodossa. 20 sekunttia keskivartalon pitoa oli riittävän pehmeä lasku uuden vuoden liikuntaan. Loppiaisen jälkeen liikunta-annokseni kuitenkin moninkertaistui kun ensin innostuin mukaan myös kyykky-haasteeseen ja sitten starttasivat myös Natural BootCampin aamutreenit. Mielenkiintoisin havainto kehossani kuitenkin oli se, että treenien alettua myös painoni alkoi nousta. En punninnut itseäni suinkaan enään päivittäin kuten kuurin aikana, jolloin oli mielenkiintoista katsoa montako sataa grammaa paino oli edellisestä päivästä hukannut. Joten en tiedä millaista päivävauhtia painon nousu oli. Viikossa tuli kuitenkin reilu kilo ja nyt vajaassa parissa viikossa on kertynyt reilut pari kiloa.
Ensireaktio oli huolestuminen: "Apua! Mitä tapahtuu, miksi vaaka on taas muuttunut viholliseksi??" Sitten peliin astui mukaan järki. Asetuin peilin eteen tarkastelemaan vartaloani kriittisesti. Kyllä, vatsa oli hieman pömpöllään, mutta ajatellessani viime viikkojen ruokailua myönsin sortuneeni muutamaan kokoussämpylään ja kokeneeni joka kerta sen että vaikka nuo täysjyväsämpylät maistuivat hyvältä suussa, niiden jälkeen vatsasa oli turvoksissa ja maha ei toiminut seuraavana päivänä kuten asiaan kuuluu. Muilta osin keho näytti edelleen hyvältä. Ei yhtä "kuivalta" kuin varsinaisen kuurin jälkeen, mutta ennemminkin vaikutti siltä että ihon alla oli nestettä kuin että sielä olisi rasvaa. Olin treenikauden alettua mitannut salin vaa'alla myös rasvaprosenttini. Se oli viime keväänä treenikauden päättyessä ollut 33 ja nyt tuo laite oli armeliaasti näyttänyt lukua 27. En uskonut että rasvaprosentti olisi parissa viikossa kiivennyt takaisin kevään lukemiin. Mikä sitten oikein aiheutti sen että vaaka näytti suurempaa lukua? Siihen oli kaksi syytä: 1. Lihas. Olin treeni-innossani saanut kehooni lihaksia. Yksi lihssolu painaa kolme kertaa enemmän kuin rasvasolu. Eli kun treenasin normaalin NBC-treenin lisäksi myös lankku ja kyykkyhaastetta oli tuo varsinainen ongelma-alueeni eli reisi-pakara-alue alkanut muodostaa läskistä lihasta ja se näkyi vaa'assa. Näkyi se myös peilissä, sillä entinen roikkopeppu alkoi olla varsin kaunismuotoinen puolipallo. 2. Pakkanen. Kylmä rasittaa elimistöä. Kroppa vetäytyy horrostilaan keräten ympärilleen lämmikettä. Huomaan pakkasen vaikutuksen joka vuosi. Pakkaskauden alkaessa muutun hitaaksi, elimistöni tuntuu imevän nestettä sisäänsä kuin sieni (huulet kuivuvat, iho huutaa kosteutta ja vaikka juon litroittain nestettä ei tarvitse ravata pissillä kuten normaalisti). Kuitenkaan tuo neste ei kerry elimistöön näkyväksi turvotukseksi. Sormet eivät turpoa kuten helteellä, vaan tuntuu että sormukset putoavat jos niistä ei pidä kiinni. Jonnekin tuo neste kuitenkin varastoituu ja SE näkyy myös puntarissa.
Totesin joutuvani miettimään unelmapainoni, joka ennen oli mielestäni 57,5kg , uudestaan. Saan heittää romukoppaan ajatuksen oikeasta painoindeksistä ja määrittää unelmavartalon enemmän peilikuvan, mittanauhan ja rasvaprosentin lukeman mukaan. Otan kuuri uudestaan lähiaikoina pelkästään terveydellisistä syistä, varmaankin sen aikana taas joku kilo katoaa, mutta sitä tärkeämpää on poistaa sokerin haittavaikutukset elimistöstäni ja avata soluihin vielä paremmin tietä ravintoaineille. Tiedän sortuvani varmasti vielä monta kertaa vahtaamaan sitä vaakaa, tokihan se antaa suuntaa kokonaiskuvasta, mutta enemmän kuin sen lukemiin opin luottamaan siihen miltä minusta tuntuu ja miltä peilikuva näyttää. Ei tekosyitä sille miksi "repsahtaa" vaan loogista ajattelua ja järjen käyttöä kokonaisuuden suhteen.
Tervetuloa kauniiksi ja hyvinvoivaksi!
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Elämä paremmaksi KaiZen 5S:n periaattella
Moni haaveilee elämänsä parantamisesta. Osa haikailee lottovoittoa voidakseen muuttaa elämänsä suunnan, toinen odottaa prinssiä valkealla ratsulla.. Tosiasia kuitenkin on se että riippumatta siitä missä elämän vaiheessa olemme, missä olosuhteissa elämme, meillä kaikilla on mahdollisuus saada sellainen elämä kuin haluamme. Muutos ei yleensä tapahdu yhdessä yössä. Hyvää haltiatarta taikasauvoineen emme kohtaa arkielämässä ja lottovoitto osuu keskimäärin vain muutamalle viikottain, joten kuinka tämä muutos on mahdollinen?
Useimmat tietävät itämaisten uskontojen zen-käsityksen. Kaiken tavoitteena on tasapaino ja mielenrauha. Siksi ei ole ihme että hyvän elämän mahdollisuuden aivan jokaisen käsien ulottuville tuova Kaizen sisältää tasapainon ja mielenrauhan. Tämä malli ei ole meille Suomalaisillekaan täysin tuntematon. Curt Lindström käytti samaa menetelmää luotsatessaan Suomen kultaan jääkiekon MM-kisoissa 1995. Merkkipaalu jonka lähes kaikki muistavat. Curren metodi oli tuolloin "lite bättre", eli vähän paremmin. Maajoukkuetta kasatessa ja treenatessa ei Curre suinkaan julistanut että tässä olisi joukkue joka tulisi voittamaan mestaruuden. Ei, vaan töitä tehtiin ajatuksella että tänään ollaan hitusen parempia kuin eilen. Ja kun samalla kaavalla edettiin koko treenikausi oli lopputulos ikimuistoinen.
Sitouta itsesi Seiriin ja hankkiudu eroon turhasta tavarasta. Päästä irti kaikesta siitä mitä et enää tarvitse, halua tai rakasta. Tee tilaa uusille asioille.Muuta itsellesi tarpeeton rahaksi myymällä ne kirpputorilla tai päästä itsesi tavaran painolastista lahjoittamalla ne hyväntekeväisyyteen.
Voit myös ajatella Seirin mielesi tilan vapauttamisena. Mielen tyhjentäminen, keskittyminen ja meditointi ovat hyviä päivittäisiä harjoitteita jotka lisäävät mielenrauhaa ja uudistumista.
Kun olet tyhjentänyt tilan ja mielen, näet asiat ja tilanteet selkeämmin, liikut ja hengität vapaammin.
Ajattele - ei enää hukattua aikaa tavaroita etsiessä!
.
Seiton voidaan tehdä portaittain. Järjestyksesi muotoutuu sen mukaisesti mitä haluat tehdä ja saavuttaa, joten älä yritä järjestää kaikkea ennenkuin olet täysin selvillä suunnastasi ja tavoitteistasi. Keskity ensin perusasioihin.
Kuinka se toimii kohdallasi - saatko niitä tuloksia joita haluat?
Seison noudattaminen lisää itseluottamusta, -tuntemusta ja sen näkemistä kuinka vaikutat ihmisiin ympärilläsi.
Leikittele tyylilläsi ja olemuksellasi kunnes näet niitä tuloksia joita haluat.
Ja NYT, mieti mitä seuraavaksi?
Parhaimmat tulokset saavutetaan noudattamalla kaizen-periaatteita päivittäin.
Seiri, Seiton, Seiso, Sieketsu ja Shitsuku, 5S:n KaiZen periaate jota noudattamalla voit poistaa ajantuhlauksen ja muuttaa elämäsi sellaiseksi kuin haluat: Tuottavammaksi ja tyydyttävämmäksi monin tavoin. Kuinka mahtava lahja tämä onkaan!
Tarkastele kehittymistäsi ja keskity läsnä olevaan hetkeen tiedostaaksesi mikä toimii, mikä rakentaa sinua ja vahvuuksiasi, mikä luo itsevarmuutta ja mikä on se mitä eniten haluat.
Useimmat tietävät itämaisten uskontojen zen-käsityksen. Kaiken tavoitteena on tasapaino ja mielenrauha. Siksi ei ole ihme että hyvän elämän mahdollisuuden aivan jokaisen käsien ulottuville tuova Kaizen sisältää tasapainon ja mielenrauhan. Tämä malli ei ole meille Suomalaisillekaan täysin tuntematon. Curt Lindström käytti samaa menetelmää luotsatessaan Suomen kultaan jääkiekon MM-kisoissa 1995. Merkkipaalu jonka lähes kaikki muistavat. Curren metodi oli tuolloin "lite bättre", eli vähän paremmin. Maajoukkuetta kasatessa ja treenatessa ei Curre suinkaan julistanut että tässä olisi joukkue joka tulisi voittamaan mestaruuden. Ei, vaan töitä tehtiin ajatuksella että tänään ollaan hitusen parempia kuin eilen. Ja kun samalla kaavalla edettiin koko treenikausi oli lopputulos ikimuistoinen.
Kaizen periaate
Nämä periaatteet on havaittu toimiviksi kaikilla elämän osa-alueilla. Nämä viisi pientä askelta auttavat sinua luomaan itsellesi elämän jollaista haluat elää. Jos koet kaipaavasi apua päästäksesi liikkeelle kohti tavoitetta, voit ottaa yhteyttä sivupalkista löytyvän yhteydenottolomakkeen kautta. Järjestän aiheesta workshoppeja ja otan mahdollisuuksien mukaan henkilökohtaisia kaizen-valmennettavia. Näillä ohjeilla pääset kuitenkin omin voimin jo liikkeelle.Seiri -Tyhjennä
Etkö löydä etsimääsi? Hukutko tavaraan?Sitouta itsesi Seiriin ja hankkiudu eroon turhasta tavarasta. Päästä irti kaikesta siitä mitä et enää tarvitse, halua tai rakasta. Tee tilaa uusille asioille.Muuta itsellesi tarpeeton rahaksi myymällä ne kirpputorilla tai päästä itsesi tavaran painolastista lahjoittamalla ne hyväntekeväisyyteen.
Voit myös ajatella Seirin mielesi tilan vapauttamisena. Mielen tyhjentäminen, keskittyminen ja meditointi ovat hyviä päivittäisiä harjoitteita jotka lisäävät mielenrauhaa ja uudistumista.
Kun olet tyhjentänyt tilan ja mielen, näet asiat ja tilanteet selkeämmin, liikut ja hengität vapaammin.
Seiton - Järjestä
Järjestä! Pistä elämäsi ja tilasi järjestykseen. Jokaiselle tavaralle tulee olla oma paikkansa, ja kaiken oltava paikallaan. Tiedät mitä omistat, tiedät tavaroiden ja asioiden tarkoituksen ja sen mistä ne löydät tarvitessasi.Ajattele - ei enää hukattua aikaa tavaroita etsiessä!
.
Seiton voidaan tehdä portaittain. Järjestyksesi muotoutuu sen mukaisesti mitä haluat tehdä ja saavuttaa, joten älä yritä järjestää kaikkea ennenkuin olet täysin selvillä suunnastasi ja tavoitteistasi. Keskity ensin perusasioihin.
Seiso - Säteilevän selkeä
Seiso rakentaa henkeä, ylpeyttä ja yhteyttä tilasi ja itsesi välille. Keskity siihen miltä näytät ja miltä sinusta tuntuu - omalla tyylilläsi.Kuinka se toimii kohdallasi - saatko niitä tuloksia joita haluat?
Seison noudattaminen lisää itseluottamusta, -tuntemusta ja sen näkemistä kuinka vaikutat ihmisiin ympärilläsi.
Leikittele tyylilläsi ja olemuksellasi kunnes näet niitä tuloksia joita haluat.
Sieketsu - Standardisoi
Sieketsu askel asettaa standardit niin selkeydelle kuin siisteydelle niin ympäristösi kuin mielesi osalta. Kun odotukset oletusarvoisesti ovat korkeat luo se toiminnalle automaattisesti kehittyvän ja toimintaa seuraavan mallin. Seuraa tuloksia joita saat ja hienosäädä toimintaasi sen mukaisesti etenetkö suuntaan johon haluat.Shitsuku - Itsekuri
Saavutat Shitsukun seurauksena niistä toimintatapojen muutoksista joita motivoituneena teet. Itsekuri ja sitoutuminen noudattamaan 5S:n kaizen-periaatteita on pohjimmiltaan juuri se mitä shitsuku on. Ota hieman aikaa itsellesi ja mieti mitä olet saavuttanut. Anna sille aikaa upota mieleesi.Ja NYT, mieti mitä seuraavaksi?
Parhaimmat tulokset saavutetaan noudattamalla kaizen-periaatteita päivittäin.
Seiri, Seiton, Seiso, Sieketsu ja Shitsuku, 5S:n KaiZen periaate jota noudattamalla voit poistaa ajantuhlauksen ja muuttaa elämäsi sellaiseksi kuin haluat: Tuottavammaksi ja tyydyttävämmäksi monin tavoin. Kuinka mahtava lahja tämä onkaan!
Tarkastele kehittymistäsi ja keskity läsnä olevaan hetkeen tiedostaaksesi mikä toimii, mikä rakentaa sinua ja vahvuuksiasi, mikä luo itsevarmuutta ja mikä on se mitä eniten haluat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)