Uhri vai vastuullinen?

Kesän aikana uutiset ovat jälleen olleet pullollaan tietoja lomautuksista, irtisanomisista ja YT-neuvotteluista. Itse sain aikanaan elämässä muutoksen parempaan juuri yrityksen YT-neuvotteluiden aikaan. En jäänyt miettimään irtisanotaanko minut vai ei, vaan mietin mitä elämässä halusin ja marssin sitten esimiehen luo kertomaan että olen enemmän kuin vapaaehtoinen irtisanottavaksi. Tuolloin itse näin mahdollisuuden siinä että saatoin kokeilla siipiäni, testata toimiko ideani. Ja samalla tiesin että jos tilanne menee mahdottomaksi, pääsisin kyllä koska tahansa työttömyyskortistoon. Mutta miksi jäädä odottamaan sitä??

Kun elämä heittää kohdalle jotakin haastavaa: työpaikanmenetyksen, eron, sairastumisen jne, on se meille aina mahdollisuus valita haluammeko olla uhreja vai ottaa vastuun omasta elämästä. Uhrin aseman valitseva löytää syyllisen ulkopuoleltaan: huono taloustilanne, tyhmä esimies, huonot geenit. Syyllinen on aina joku muu. Uhrin elämä on rankkaa, mutta samalla helppoa. Hän voi tiputtaa hanskat siihen ja kertoa ettei tästä mitään tule kuitenkaan. Ei kannata yrittää mitään, ei ainakaan kokeilla siipiään yrittäjänä sillä senhän kaikki tietävät ettei suomessa yrittäminen kannata. Ei parane ottaa sitä riskiä että joutuu olemaan muutaman viikon työkkärin karanteenissa jos homma ei otakaan tuulta siipien alle. Parempi on jäädä odottamaan jos joku sittenkin kantaisi kultatarjottimella sen työpaikan jossa maksetaan huippupalkkaa siitä että vaivautuu saapumaan työpaikalle. Ja jos sekään ei satu sinä päivänä kiinnostamaan niin ainahan sitä voi hakea sairaslomatodistuksen ja jäädä päiväksi tuijottamaan televisiota..

Onneksi tämä maa ei ole täynnä niitä jotka valitsevat uhrin osan. Jos olisi ei meillä olisi palveluita. Jos jokainen odottaisi saavansa työpaikan ja palkan siitä että näyttää naamansa työpaikalla, ei silloin olisi oikeasti kenelläkään työpaikkaa. Jonkun on otettava se riski ja alettava yrittää. Jonkun on uskallettava poistua turvavyöhykkeeltä jotta muillekin saadaan töitä.

Yrittäjyys ei ole suuri mörkö. Itsestään vastuun ottaminen ei ole paha asia. Pahin mitä voi tapahtua on se että yrittää ja toteaa ettei minusta ole tähän. Silloin se on kokeiltu. Ja jos kokeilun on tehnyt tosissaan, noudattaen niiden ohjeita jotka ovat jo sen tien kulkeneet. Jos tosissaan on tehnyt kaikkensa sen sijaan että istuu kotona murjottamassa ettei tästä mitään tule, silloin voi tyytyväisin mielin todeta ettei yrittäjyys ollut minua varten. Mutta.. Mutta entäs jos sen tekee tosissaan ja huomaakin onnistuvansa? Entäs jos huomaakin ympärillä olevien ihmisten ihastuvan tuotteisiin? Entä jos huomaa itse päivä päivältä kasvavansa yrittäjyyteen, oppivansa uutta, pääsevänsä eroon niistä elämää ja arkea rajoittavista piirteistä itsessään??

Ihminen ei ole muuttumaton. Toiset meistä ovat luonnostaan avoimia ja sosiaalisia, toiset joutuvat opettelemaan sitä. Toiset meistä osaavat lukea kanssaihmisen tunneälyä ja toiset potkivat varpaita kiviin ja lyövät päätä seinään melkoisen monta kertaa ennenkuin oppivat kanssakäymisen muiden kanssa.
Monet niistä jotka tuntevat minut nykyään pitävät minua varmaankin melkoisen avoimena, sosiaalisena ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tulevana. Niin uskoisin nykyään olevanikin. Mutta silloin joskus, urani alussa, olin ujo, hiljainen ja erittäin huonolla itsetunnolla varustettu. Jos minä olen voinut näiden vuosien myötä muuttua, kuka tahansa voi.

Minä en halunnut jäädä uhriksi vaan mielummin päätän itse omasta elämästäni. Miten sen elän ja millaisia tuloksia saan aikaan. Haluaako joku muu kokeilla miten Hopeasiivet kantaa? Heart of Silver Wings-tiimissä on vielä tilaa. Kerron mieluusti miten otat ensimmäisen askeleen...

Ajatuksia kauneudesta ja itsetunnosta

Meille on vuosia korostettu kuinka tärkeintä ihmisessä on sisäinen kauneus. Vanhat suomalaiset sananlaskutkin puhuvat sisäisen ja luonnollisen kauneuden puolesta kuten sanonta "rumat vaatteilla koreilee" esimerkiksi sanoo.
Muistan omassa lapsuudessa ja nuoruudessani kuinka varsinkin maaseudulla puhuttiin hiukan supisten niistä "huonoista naisista" joiden olemus oli meikattu ja laitettu. Kaupunkilaisserkkujen vierailu maaseudulla kulminoitui aina tällätyn ja maalatun olemuksen paheksuntaan paikallisväestön puheissa. Silti minä, pieni ujo maalaistyttö, katselin ihaillen noita maailmannaisia koreine vaatteineen ja huoliteltuine meikkeineen. He edustivat minulle jotain sellaista maailmaa joka oli tuolla jossain, kaukana omasta todellisuudestani...

Työskentelen ihonhoidon ja kosmetiikan parissa. Lapsuuden kaukaisesta haaveesta on muodostunut ammattini. Olen ehkä nykypäivänä itse yksi niistä meikatuista, huolitelluista, korkeakorkoisista naisita jota joku toinen pikkutyttö voi katsella ihastellen.

Miksi suomalaisessa yhteiskunnassa kauneutta ja sen tavoittelua pidetään jotenkin vääränä? Miksi korostetaan sisäistä kauneutta kun kuitenkin useimpien kohdalla se sisäinen kauneus on ihan yhtä kateissa ulkoisen kauneuden kanssa. Törmään säännöllisesti naisiin joiden itsetunto on tavalla tai toisella poljettu lattian rakoon ja vaikka itse näen sen että pieni kohennus ulkomuotoon kohentaisi varmasti itsetuntoakin, niin he haluavat kynsin hampain takertua siihen omaan harmaavarpusmaiseen olemukseensa. Ei haluta herättää huomiota, ei ottaa sitä riskiä että näyttäisi jotenkin paremmalta kuin naapuri.. Ehkä siksi että harmaavarpunen ei ärsytä, eikä saa naapuria hyökkäämään ilkein sanoin kimppuun. Ja vaikka sanoinkin kohtaavani naisia, tiedän miesten keskuudessa olevan aivan saman ongelman.

Mistä tälle kansalle saataisiin itsetuntoa? Tavoitteeni on muuttaa tämä maa kauniimmaksi ja paremmin voivaksi kasvot kerrallaan. Rakastan työtäni, sillä mikä voisi olla palkitsevampaa kuin nähdä harmaavarpusesta kuoriutuvan onnellisesti hymyilevä, peilikuvastaan pitävä kaunis nainen. Jokaisella tulisi mielestäni olla oikeus korostaa parhaita puoliaan. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus näyttää mahdollisimman hyvältä. Ei muiden vuoksi, vaan ihan itsensä takia. Kun pitää peilikuvastaan voi sille hymyillä ja se hymyilee takaisin. Kun peilin ääreltä poistuu hymyillen, hymyilee yleensä se seuraavakin vastaan tuleva ihminen ja ilo on jo kaksinkertainen.